Pormestarin vaalit saivat onnellisen lopun

Meillä oli jännittävät ajat täällä. Pormestarin vaaleissa oli kaksi ehdokasta, paikallinen, aktiivinen ja kunnollinen ehdokas sekä muualla asuva, roistona tunnettu paskanjauhaja. Täällä väki jännitti, että toivottavasti liian moni ei usko sitä roistoa. Mikäli hän olisi voittanut olisi ollut varmaa, että kaupungintalomme varat olisivat olleet entiset. Luojan lykky, että ihmiset olivat valveutuneita ja kunnollinen ehdokas sai tarvittavan määrän ääniä ja tänään saamme juhlia uutta pormestariamme, Victorious Markovia.

Muutaman ihmisen kanssa auttelimme häntä alkuun, näin ensimmäisenä päivänä tuota puuhaa on hurjasti ja uupuneena hän lopulta rojahti talonsa sängylle nukkumaan. En ihmettele ja kyllä hän unensa ansaitsee. Jaksaa sitten herättyään taas laittaa asioita järjestykseen. Kaupungintalon varat osoittautuivat olevan vähissä, osa myi sitten kaupungitalolle sitä sun tätä halvalla, jotta kaupungintalo voi tehdä voittoa. Itse myin kaikki kaurani 2,50 punnalla ja kaikki maitoni 7 punnalla. Lahjoitin myös 50 puntaa. Kun kaupungintalomme on varoissaan se auttaa koko kaupunkia. Saamme kirveitä lainattavaksi ja voimme olla varmoja, että ruokaa riittää, vaikka sattuisi mitä. Senpä takia on tärkeää pitää huolta kaupungintalosta ja tehdä yhteistyötä pormestarin kanssa.

Pormestari on täällä todella tärkeä kaupungille ja sen asukkaille. Kaupungintalo pitää ruokavarastoa, varastoi myös muita tuotteita. Täällä voi olla varma, että kaupungintalolta saa apua, kunhan vain pormestarille kirjoittaa. Pormestarin on täällä oltava todella aktiivinen, aivan toisenlaista kuin Suomessa, jossa riittää, että muistaa vähän kirveitä katsella tai kapakkaan ruokaa nakata. Täällä pormestarin on todellakin oltava kärryillä mitä tarvitaan ja mitä ei, olla paikalla, vastailla isoon pinoon kirjeitä ja olla asukkaita ja vierailijoita varten. Se luo turvaa asukkaille, se tekee täällä asumisen helpoksi ja jokainen, jolla rahkeita riittää saa auttaa ja se apu otetaan kiitollisena vastaan. Täällä on helppo olla hyödyksi ja sitä todellakin arvostetaan.

On tämä Hastings maailman paras kaupunki ja Sussex parhain lääni!

Home sweet home!

Viiden kuukauden matka on ohi. Olen viimeinkin turvallisesti kotona! Matka sujui hyvin eikä tapahtunut mitään suuria katastrofeja, hauskaakin oli, vaikka koti-ikävä vaivasi välillä pahoin.

Ystävät ottivat iloisesti vastaan, kun ensitöikseni kävin tavernassa piipahtamassa. Juottivat vieläpä heti humalaan, ruojakkeet! Vaan tulipa kotoinen olo. Onpa ihanaa olla täällä taas! Home sweet home. Ystävällisiä puheliaita ystäviä täältä on ollut niin kova ikävä! Ja nyt sain navetankin taas käyttöön ja kävin heti neljä kantturaa sinne hankkimassa. Jokusen päivän päästä pääsee sitten lypsylle!

Olen pitänyt koko matkan ajalta matkalokia. Ovat nyt sitten matkan eri vaiheet tallessa.

Matkaloki Hastings-Barcelona-Hastings

Turuilla ja etenkin toreilla

Ihmisten kannattaisi kävellä toreilla usein. Suosittelen sitä lämpimästi. Siten voi saada selville mitä tuotteita myyviä kojuja on enemmän kuin tarpeeksi eli sellaista ei kannata tuottaa sillä hetkellä omilla pelloillaan tai pajassaan ainakaan. Samalla voi tarkastella hintoja eri tuotteille, saattaa vaikka tehdä löytöjä! Jos on pitkään tehnyt vaikkapa lihaa mieli tai halunnut ostaa uuden paidan niin hyvällä tuurilla jossain vaiheessa joku teurastaja kaupittelee edullista lihaa tai joku ompelija on markkinoilla kilpaillakseen halunnut tehdä edullisen ja laadukkaan, kauniin paidan. Vaikka torilta ei mitään ostaisikaan niin siellä on hyvä käydä katsomassa millä kojuilla on alituiseen porukkaa, mitkä tuotteet viedään käsistä ja minkä tuotteiden myyjät joutuvat toripäivän jälkeen lähteä kotiin syömään keitettyä vettä yhdellä perunalla. Siten voi tutkia kannattaako laittaa omat pellot kesannolle tai vaikkapa vaihtaa uudenlaiseen viljelyslajiin tai aloittaa eläintekasvatus. Ammatti-ihmiset voivat siten saada tärkeää tietoa siitä mitä torilla kaivataan ja mitä kannattaa valmistaa ja mistä tuotteista on ylitarjontaa tai hinnat liikkuvat auttamattoman kannattamattomissa lukemissa.

Tori ja sen elävyys on ollut nyt reissullani paljon mielessäni. Tässä on jos jonkinlaista toria nähnyt. On ollut toreja, joissa leivästä ja kaurasta tapellaan ja hinnat ovat pilvissä eikä juuri muutakaan ole, sitten on toreja, joissa ruokaa kyllä riittää ja kaikkea muutakin, mutta hinnat ovat pilvissä. Tai toreja, joissa hinnat ovat edullisia, koska mitään kaupiteltavaa ei oikeastaan vain ole.. Kaupunkikohtaista torikulttuuri paljolti on ja niinhän se menee, että myyjät ja tuottajat torin tilanteen määrittävät.

Eräs hyvin toimivan torin esimerkki on kaupunki, jossa olen nyt muutaman päivän verran piipahtanut. Guarda:n kaupunki Portugalissa läänissä Coimbra. Täällä ei toki aivan kaikkia tuotteita ole kaupan, mutta nähnyt olen vaihtelua tuotteissa ja määrissä, hinnoissa... Varmaankin kaupungin asukkailta saa sitten tilattua ja sovittua, jos jotain kaipaa, mutta olen katsonut tätä turistin silmin. Otetaan esimerkiksi vaatteet. Olen ehtinyt nähdä eri päivinä paitaa, saapasta, housua, korsettia... Kaupaksi menevät, kaikenlaiset ja uutta tulee ja myytävää menee. Torilla ei silti vaatteita näy olevan koju kojun perään. Siinä, missä vaatekojuja on vain vähän niin niitä joka päivä on ja myyjät näyttävät saavan tinkaajia kojulleen ja tuotteensa kaupaksi.  Tänäänkin menin torille katsomaan erästä kaunista paitaa, jonka näin eilen, mutta myyjän koju oli tyhjänä. Jokin aika sitten ihastelin korsetteja ja housuja ja mitä näpäköimpiä saappaita, mutta ovat menneet kaupaksi ja tänään torilla oli vain huivikauppias.

Näin turistina on aikaa kierrellä torilla, vaikka välillä käyn puuta hakkaamassa jaksaessani, että on kotiin tuliaisia. Sekä torilla kierrellessä että puita hakatessa sitä tulee nälkä ja olen ilokseni saanut huomata tämän kaupungin torilla, että pienelläkään matkabudjetilla ei nälkäiseksi jää, ei vaikka söisi mieltä virkistävää tai kehoa voimistavaa ruokaa pelkän nälän täyttävän leivän tai kaurapuuron sijaan. Perusruokaa, joilla vatsansa saa täyteen täällä on ollut koko ajan ja leipää aina alle 6 punnan, kauraa aina alle 3 punnan. Jos taas on varaa tai tekee mieli syödä hyvin, syödä vaikka lihaa niin kunnon pihvin voi ostaa reilusti alle 18 punnan, kulauttaa sen vaikka alas noin 9 punnan maidolla ja ostaa vaikka aamupalaksi seuraavalle päivälle vihannesgratiinia hieman reilun 9 punnan hinnalla. Normaalisti huolestuisin tuollaisista hinnoista ja katsoisin paljonko on ylituotantoa ja liikaa kojuja. Täällä olen yllättynyt, että hinnat on kohtuullisia, vaikka tuotteita ei kerrallaan paljoa ole myynnissä ja niitä menee tasaisena virtana kaupaksi. Outoa sinänsä, sillä hyvin paljon pelloille palkataan täällä +18 palkalla, toki osa on pienemmällä, mutta palkkaustaso täällä on hyvä. Niin, kaupungintalolla työnhakua käyn välillä seuraamassa ja siellä olen huomannut, että jokaiselle on jotain. Pienemmillä voimilla oleville myös, samoin vähän tyhmemmille ja parempaa palkkaa haluaville, hinta palkkauksissa vaihtelee paljon ja tuo oman lisänsä siihen, että jokainen saisi töitä, peltotyöt kun tuntuvat olevan haluttuja.

Täällä on tori, jossa tuotteet vaihtavat omistajaa kohtuuhinnalla taisaisena virtana eikä pulaa tunnu olevan mistään välttämättömästä tai vähän ylimääräisestäkään. Samaan aikaan mitään ei tunnu olevan liikaa. Ehkä ihmiset täällä ovat ymmärtäneet millaista on olla torifiksu ja suhteuttaa tekemisensä torin tilanteen mukaan.

Se kaunis päivä

Pohdin jo sitä kaunista päivää, kun pääsen kotiin Hastingsiin. Ihan ensimmäisenä valmistan lihaa ja myyn kauraa läjän kaupungintalolle. Jatkossa yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä puumetsällä, käyn opiskelemassa sopivan tunnin ollessa lukujärjestyksessä... Päivinä, jolloin opiskelen voisin opiskelurahaa hankkia kaivoksilta ja hyödyttää lääniä sielläkin työskennellessä. Muutoin keskityn puun hakkuuseen.

Matkustelu saa jäädä hetkeksi. Syytä sitä olisi kotonakin joskus olla. Armeijaan voisin ehkä liittyä, ehkä tulevaisuudessa harkitsen siitä ihan uraa itselleni. Aika sen näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ihan ensimmäiseksi pitäisi päästä takaisin kotiin. Kirjeitä olen saanut kotopuolesta ja kuulemma minua ikävöidään sinne samoin kuin minä ikävöin kovasti jo takaisin.

Ylitsevuotavat kirstut

Voi herranjestas sentään! Tekisi mieli huutaa ja raivota tietyntyyppisille ihmisille. Ei voi olla mahdottoman katastrofaalista tai vaikeaa, että jos varoja löytyy niin pienillä teoilla auttaisi uudempia kyläläisiä. Voisi palkata pellolleen ilman taitoja ja hyväksyä pienemmän tuoton. Pari ropoa sinne tai tänne... Voisi myös pienillä teoillaan taata edullista perusruokaa torille tai auttaa uudempia sponsoroimalla edullisempia taitoruokia.

Eikä siinä vielä mitään, ettei edes pelloille voi palkkailla ilman taitoja uusia tukeakseen pienen pienellä teolla, mutta kun ei mitään voi tehdä yhteisen hyvän eteen! Ei voi hakata puuta, matkustaa kaupungista kaupunkiin viemään ja ostamaan tarvittavaa, kaivoksillekin joutaa vain, jos ehtii tekemään täydellisen päivän hyvällä palkalla... Hohhoijaa sanon minä!

Mitä ihmettä ihmiset rahakirstujensa päällä istuvat? Eikä siltä istumiselta liikahda metriäkään ilman kunnon palkkaa. Kaikesta pitäisi saada vähintään se 20 markkaa... Noin Suomessa. Laivastossa ei voi olla ellei siinä tienaa, ei armeijassa, ei hoitaa puolustusta ei mitään... Ihan kuin maan puolustaminen ja laivastoon ja armeijaan kuuluminen ei olisi kunnia-asia, jonka kokee omakseen vaan jotain, johon raahaudutaan väkisin ja vain, jos ei jää pätkääkään tappiolle ja tienaa sillä.

Ihmisten täytyisi alkaa miettimään mitä on yhteinen hyvä. Ei se pelkkä oma hyvä. Yhteinen hyvä! Tukea heikompaa, auttaa toisiaan ja auttaa etenkin omaa maataan ja kaupunkiaan. Enpä voi sanoa muuta kuin että onneksi en asu Suomessa. Etäältä seuraavana menetän hermoni jo muutenkin ihmisten sokeuteen ja haluttomuuteen työstää kotipaikkaansa paremmaksi paikaksi elää ja asua.

Ainakaan vihannespellolle ei ole mitään tarvetta palkata täysillä taidoilla, ikinä. Eikä teurastukseen. Muussa sitten ottaakin hieman tuottotappiota, mutta varakkaammilta ei se olisi ehkä liikaa vaadittu. Pormestariltakin voisi kysyä, että mitä hän suosittelee. Raumalla ehkä puiden hakkuu, tai että vehnäpellolliset pitäisivät peltojaan kesannolla hetken, kunnes vehnät ja jauhot alkavat liikkumaan. Hölmöä toimintaa on kyllä jokaiselta pellon omistajalta turhaan palkata työntekijöitä ja tuottaa jotain, mikä seisoo tai ammatti-ihmisiltä kuten mylläreiltä tuottaa jauhoa tai leipureilta tehdä leipää, jotka eivät mene kaupaksi ja leivän hintatason ollessa kalliimpi kuin kahden kauran. Peltoja ei ole pakko pitää koko ajan tuottamassa tai ammattiaan harjoittaa. Lievää torifiksuutta haluaisin nähdä välillä.

Näihin sanoihin.... Lähden hakkaamaan päätäni seinään.

Siellä missä pippurit kasvavat

2. päivä kesäkuuta varmistui se, että minulle on myönnetty kansalaisuuden poisto. En ole enää Suomen kansalainen ja sain siitä vielä hienon kirjekäärönkin tänne, missä nyt olen, jossain, missä pippuri kasvaa. 

Täten olen siis englantilainen. Täysin, puhtaasti, rehdisti ja suoraan. Hyvästi Suomi, vaikka kieltä en unohda koskaan enkä sen kauneutta unohda. 

Ikävä ei tule alituista taistelua ja sitä, että nykyään ei Suomessa voida edes kuninkaanvaaleja hoitaa kunnolla. Kerrasta ja ilman taktikointia. Muuttamatta sääntöjä välissä ja koko ajan eikä sana jäävi tarkoita enää kenellekään siellä mitään.

Myönnän, olen katkera. Tai turhautunut. Tai ehkä suhteellisen vihastunut. 

On silti kestämätön ajatus, että Suomen kuninkaanvaalit ovat yksi täysi farssi. Jossa mietitään pitkään ketkä saavat äänestää. Säännöt julkistetaan, niitä muutellaan ja kesken vaalien vielä tapellaan siitä, että pitää sääntöjä muuttaa, hylätä ääniä, tehdä asiat ihan eri tavalla kuin mitä vaalit julkistettua on ilmi tuotu. Eikä äänen ääntäkään uskalla antaa taktikoimatta, temppuilematta ja kieroilematta. 

Kuka hyvänsä Suomeen kuninkaaksi valitaan hän tulee saamaan sellaiset paskaryöpyt niskaansa vihaiselta ihmislaumalta, etten jaksaisi edes ajatella. En ainakaan haluaisi ajatella sitä, miten lopulta virassa on kuningas, joka ei voi tehdä mitään oikein. Huutoa ja napinaa tulee oikealta tai vasemmalta tai pahimmillaan kaikista ilmansuunnista. Kuninkaan tulisi olla Suomen suurdiplomaatti, ahkera, aktiivinen, mutta rauhallinen. Ihminen, joka ei herätä kuumia tunteita Suomen kansalaisissa eikä ulkomailla. Joku, joka voi taata rauhaa. Nyt virasta on tehty pelkkä vitsi, titteli. Ollapa kuningas vain sellaisena olemisen ilosta. 

Suoraan sanoen minua sylettää Suomen nykymeno. Kaikki pitää taktikoida, kieroilla tai jos suunnitelma vuotaa niin täytyy sitten jälkikäteen ja ohessa vähän temppuilla. Eikö jatkossa olisi vain helpointa tehdä vaalilautakunta, muutamasta valitusta, jotka äänestävät jokaisen kaikkiin virkoihin, keskenään. Ettei tarvitse enää käydä läpi uskomattomia pelleilyjä ja naurettavia temppuiluja? Eikä kellään ole mitään kunniaa, arvoja tai periaatteita enää. Millään ei ole enää mitään arvoa...

Odotan päivää, että pääsen kotiin Englantiin tältä matkaltani, jonka myötä olen nyt siellä missä pippuri kasvaa. Nyt vielä jonkin aikaa aika menee täällä joko puita hakaten tai kierrellen, laivoja odotellessa. 

Kesä.

Kesä on saapunut. Sen huomaa siitä, että ihmiset hoitavat peltojaan ahkerasti, onhan työläin aika vuodesta, työläin ennen syysajan kynnyksellä olevaa sadonkorjuuta. Pieni osa taas palkkaa suosiolla muita täksi ajaksi ja aktivoituvat talvihorroksestaan, mutta se ei riitä paikkaamaan muiden hiljaiseloa. Torillakaan ei enää tapaa oikein ketään.

Harva aktivoituu kesällä ja nukkuvat sitten syksyllä. Osa ei ole ikinä aktiivinen, mutta kesällä sitäkin vähemmän. Räksyttää jaksaa ja ehtii, muuhun ei sitten olekaan aikaa.

Päätin itsekin kokeilla. Kesälomailua. Tein helpottavia päätöksiä. Olen pyytänyt eroa jokaisesta järjestöstä johon kuulun. Kummitoiminnasta, Rojalisteista... Viimeisenä erokirjeenä lähti Suomen kreiville viestiä hakemuksen muodossa, että neuvosto käsittelisi hakemukseni kansalaisuuden poistamiseksi. Suomen kansalaisuudella en tee mitään, sen voi huoletta poistaa. Mielestäni tarpeeksi painava syy sen poistamiselle on ihmisen oma pyyntö.

Syksyllä, jos huvittaa, voin vaikka hakea ja liittyä uudestaan järjestöihin. Jos sattuu huvittamaan enkä enää haluakaan tehdä täyttä pesäeroa Suomeen. Suomeen voin myös mennä käymään, muuttaa jopa ja anoa kansalaisuutta neuvostolta, jos asia tulee ajankohtaiseksi. En ole tehnyt mitään radikaalia tai loputonta, päättänyt vain ottaa loman ja pestä käteni Suomen asioista tyystin, rehdisti ja suoraan. Mitä minä niihin puutun, kun en enää koe edes olevani suomalainen.

Kesä on tullut. Harmillisesti en näe Suomen kaunista suvea, hyvä jos tältä matkaltani ehdin näkemään edes vilauksen kesästä Hastingsissa. Sen vain tiedän, että täällä hellesäitä pidellessä kaukana Suomesta ja Englannista en ihan heti Suomeen asti ole menemässä. Kotiin Hastingsiin kun pääsen niin tuskin ihan heti liikun, ehkä syksyllä, ehkä en. Suomeen tuskin lähivuosina...

Väliaikaisena pääkummina varahermot tai loma on hetkittäin tarpeen

Olen ollut lomalla väliaikaisen pääkummin hommista nyt melkein kaksi viikkoa. Kummitoiminta pyörii, elää, minun makuuni silti yskien. On silti ollut ihanaa olla nyt lomalla. Ei ole ollut hetken aikaa minun vastuullani tuo kummilasten jakaminen, miettiä kenelle ja kuinka monta. Olen voinut rauhassa miettiä, mitä toiminnalle pitäisi tehdä, mihin meillä olisi rahkeita ja miettiä kaikkea sitä mitkä mahdollisuudet kummitoiminnalla olisi. Halutessaan ja aktiivisten tarttuessa toimeen toiminnasta voi tulla vaikka minkälaista, mahdollisuuksia on vaikka mihin! Muuhunkin kuin vain kummilasten jakamiseen ja heidän neuvomiseensa.

Lomailu on tehnyt hyvää. Olen saanut olla vain rivikummina, ihan tavallisena jäsenenä hetken. Ilman vastuuta tai huolta siitä hoituuko pari pientä käytännön asiaa. Olen saanut miettiä ja kirjoittaa tavallisena kummina. Pääkummina en tule olemaan ikuisesti, tuskin enää edes kovin pitkään ja hetkittäin mietin mihin minua lopulta muka tarvitaan. Pääkummina ei ainakaan, sillä sen käytännön asian osaa hoitaa kuka vain jaksava ja aktiivinen. Kenties vahingossa tarvittaisiin pääkummina sitten aktiivisesti herättämässä keskustelua, mutta itse huomasin osaavani jopa ilman titteliä vain puhua ja herätellä. Lomani aikana. Niin aion tehdä jatkossakin, sen jälkeenkin, kun saamme ihan vakituisen pääkummin tällaisen äkkiä ehdotetun väliaikaisen sijaan. Toivon, että pian menisi kummiporukalla hermot minuun ja tulisi ehdotus suoraan, että voitaisiinko jo hankkia vakituinen pääkummi.

Ensi viikolla, ylihuomenna otan taas langat käsiini. Tällä hetkellä kun toimintamme on kuin pellossa eläisimme eli meillä ei ole sääntöjä niin väliaikaisella pääkummilla on oikeastaan tasan se valta mitä hän itselleen ottaa. Vaikka täysin näkisin asian lopulta niin, että vähintään vakituinen pääkummi ei sen kummoisempi ole kuin kukaan muukaan kummi. Hoitaa vain käytännön asioita, toimii kenties jonkinlaisena puhemiehenä ja rakastaa sitä, että paperit ovat järjestyksessä, omaamatta silti minkäänlaista valtaa ylitse muiden niin ehkä juuri nyt aion tehdä eri tavalla kuin miten ajattelen. Laittaa hieman vauhtia ja törkeästi.

Minua on pitkään jo raivostuttanut, että sääntöjen laatiminen kestää muka kauan, yhtä jahkaamista. Lopulta koen, että nyt on aika vain sanoa suoraan ja jyrätä. Ihmisillä on ollut aikaa tarttua todella ja täysin toimeen. Hermoni olen menettänyt siihen, että on saanut huomata, että se hetki, kun nimi tulee jäsenlistaan kadottaakin useilta kaikki ideat ja halun tehdä. Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että suurelle osalle riittää vain se, että kummilapset jaetaan ja voivat yhden tai kaksi viestiä kummilapselle laittaa. Että olen typerä idealisti ja yliaktiivinen. Minä jaksan silti vain unelmoida kaikesta mahdollisuudesta mitä toiminnalla on. Niitä ei vain pysty toteuttamaan ilman aktiivista porukkaa ja sitä, että muutkin haluavat kehittää toimintaa todella pitkälle.

Onneksi en ole ikuisesti pääkummi ja tulen tyytymään lopulta siihen, mihin muutkin. En jaksa ikuisesti yrittää.

Seinä kestää enemmän kuin pää

Voin sanoa suoraan, että minua kyllästyttää! Kyllästyttää totaalisesti se, että vain harvat äänekkäimmät ovat tekevinään jotain, mutta harvoin edes tekevät muuta kuin pitävät ääntä. Loput ovat hiljaa, lupaavat ehkä tehdä jotain, mutta vajoavat laiskuuden tilaan, jossa lupauksia ei pidetä eikä vahingossakaan tehdä mitä on luvattu. Pari harvaa jaksaa yrittää hetken aikaa potkia toisia tekemään, aktivoitumaan ja pitämään lupauksiaan, mutta luovuttavat lopulta, sillä kukaan ei jaksa hakata päätään seinään kovin pitkään huomattuaan, että se tekee kipeää.

Minä luovutan kohta. En jaksa hakata päätä seinään, sattuu. Masokistillakin on kynnys kivun sietämisen suhteen. Rupean kiltisti vain hoitamaan peltojani ja pidän turpani kiinni. Lopetan kaiken ylimääräisen tekemisen ja yrittämisen.

Maallisen rakkauden kirot

Suomea on kuohuttanut kirkon osalta erään munkin piittaamattomuus. Kenties se on ehkä väärä sana, sillä rakkaudelle ei aina mitään voi. Munkille ainoa rakkaus pitäisi olla silti Korkeampi voima, Jumala, ei nainen. Niin hän on aikanaan valassaan vannonut ja sen lausuessaan hyväksynyt säännöt luostarinjäsenyydestä, jossa tavoiteltavaa on täysin antaa itsensä Jumalalle, olla Hänelle varattuna.

Toivotan tuolle kihlaparille onnea, Jaakkimille ja Eleonooralle, tietäen että iso osa pitää nyt Eleonooraa noitana, joka on lumonnut hartaan kirkon miehen ja osa ajattelee Jaakkimia heikkona uskossaan. Sääliksi käy myös apotti Juhanaa, jonka tulee miettiä miten menetellä. Muualla maailmassa on hyvin tarkkaa, että munkit eivät mene naimisiin. Ikinä. Eivät edes kihloihin. Sitä ajatellessa on vaikeaa kuvitella yhtäkään pastoria, joka avioliiton tulisi siunaamaan. Rakkauden ymmärrän, mutta tiedän myös sen, että kun on päätöksen jumalantiestä aikanaan valinnut niin maallisen rakkauden ei pitäisi valaa horjuttaa. Lähimmäistä voi ja täytyy rakastaa aina, vaan valansa rikkova munkki... sääntöjä rikkova munkki... Onko mitään yhtä surullista? Pari on nyt kenties  tuomittu ikuiseen kirkonvihaan. Pienemmälläkin hinnalla voisi rakastaa toista.

Oma mielipiteeni on, että tuo on räikeää kirkkoa päin nauramista sanoen, että voi tehdä mitä haluaa, uhmakkaasti. Jos ei kykene rakastamaan maallisesti silti kunnioittaen munkkisvalaansa niin sietäisi rukoilla usean päivän ajan saadakseen itsensä taas kokoon. On uskonnollista heikkoutta luopua jostain, jolle on lupautunut vain maallisen takia. Näin puhun, vaikka en ole itse ikinä kirkon toimissa ollut kuin uskovana, joka on pyytänyt kasteen ja avioliiton siunaamisen. Puhun, sillä itse tiedostin heti, että haluan vielä löytää kumppanin. Jos olisin ajatellut toisin olisin vannonut nunnasvalan. Jokainen nunna ja munkki valaa vannoessaan tietävät mihin ryhtyvät ja sillä hetkellä tietävät, että heille on vain yksi kumppani: Jumala. Mikäli maallisuus pääsee asiaa tällä tavalla sekoittamaan niin uskon lujuus on ollut heikkoa ja siitä tulee sanktionsa saada. Kirkon ei tule sellaista hyväksyä.

Kirkon tulee sanoa suoraan, että uskostaan ja valastaan herkästi luopuvat ovat kirkon vihan piirissä eikä avioliittoa siunaa kukaan. Tai enää kirkon toimintoihin hyväksy. Sanoa suoraan, että viesti valan rikkomisesta lähtee myös naapurimaihin ja jokaiselle pastorille, jonka maassa väärällä tavalla kihlautunut pari vihille aikoo.

Muutama vahva sana

Itsekkyys, ahneus, juonittelu, kataluus, eripuran lietsominen, ylimielisyys, toisten maahan polkeminen...

Siinä on jokunen vahva ja inhottava sana. Jo niiden kirjoittaminen saa mieleni synkeäksi. Olo tuntuu painavalta ja raskaalta. Vielä raskaammaksi mieli muuttuu, kun tiedän miten tuollaiset asenteet ja teot vaikuttavat laajalti jokaiseen asukkaaseen, heidän hyvinvointiinsa, jaksamiseensa ja viihtyvyyteensä.

Itsekkyys ei rakenna mitään, se hajottaa. Ahneus antaa yhdelle tai muutamalle kaiken mitä he haluavat ja muut, hyväntahtoiset ihmiset kärsivät. Juonittelu saa asukkaat olemaan varpaillaan, varuillaan koko ajan selkänsä taakse vilkuillen varmistaakseen olevansa edes jokseenkin turvassa. Kataluus saa pelkäämään päivästä toiseen sitä hetkeä, jolloin puukko isketään selkään ja pelkäävä ihminen ei uskalla toimia. Eripuraa lietsottaessa ihmiset joutuvat entistä kauemmas toisistaan, kauemmas yhteistyöstä, pitääkseen huolta vain itsestään, selvitäkseen yksin. Ylimielisyys on ihana tunne vain ylimieliselle itselleen, joskin hitaasti kalvava ja sisintä tappava, saaden silti sivulliset surullisiksi ja onnettomiksi päivästä toiseen. Kun ihmiselle ei ole kuin oma etu, hän surutta ja armotta polkee toisia maahan, raivaa kaiken pois tieltään unohtaen, että jokaisella olisi oikeus olla onnellinen.

Onnellisuus. Onko siihen kaikilla oikeus? Tai haluammeko, että kaikki voivat olla onnellisia? Ansaitseeko jokainen onnea?

Ehkä tärkeintä on miettiä sitä, että onko todella itse onnellinen, jos tavoittelee kerta toisensa jälkeen jotain. Oli se sitten tietty summa rahaa, jokin tietty virka, tietty vaateparsi, tietty projekti, jonka haluaa tehdä. Kun sen mitä haluaa on saavuttanut onko sitten tyytyväinen? Tuskin, sillä aina on täytettävä haluamisen tyhjiö jollain ja haluttava jotain uutta. Ihmisellä on tarve haluta aina jotain. Se on luonnollista. Vaan onnellisuus on hassu juttu. Se ei kulu, se ei lopu tai katoa, jos kanssaihminen on onnellinen myös. Kun näkee kanssaihmisten olevan onnellisia ja voivan hyvin se tuo iloa ja onnea itsellekin. Se on tarpeeksi. Silloin ymmärtää pärjäävänsä vähän vähemmälläkin. Se on kestävää onnea hetkellisen onnentunteen sijasta, joka taas katoaa heti, kun on taas aika tavoitella jotain uutta.

Yksilön itsekkyys ja ahneus tuhoaa kaupunkeja ja läänejä.

Miksi minä teen tätä?

Tässä taas matkustellessa ja pitkin Ranskaa ja muita mantuja kävellessä olen tullut miettineeksi, että mikä ihme minut saa aina reissuun lähtemään. Matkalla ollessani sitä kaipaa aina kotiin, tekemään jotain hyödyllistä. Olla taas rakentamassa ja auttamassa kaupunkia. Sitä tulee mietittyä usein, että mitenköhän hastingslaiset kaverit voivat ja onko kaikki hyvin siellä. Ruokaa tarpeeksi, töitä tarjolla, hinnat kohtuullisia. Miten ihmiset voivat? Ja silti aina kun pääsen kotiin niin hetken aikaa siellä olen ja huomaan pian sanovani jo taas "kyllä!" jos minulle matkaa ehdotetaan.

Olenko jotenkin levoton luonne? Tai ehkä koukussa koti-ikävän tunteeseen? Jotain minun on silti matkoilta saatava, en minä niitä muuten kaiketi tekisi. On se kyllä avartavaa nähdä uusia paikkoja. Jutella erilaisten ihmisten kanssa. Hienoa on aina huomata erilaisten kaupunkien ja läänien toimintatapoja. Joskus ne poikkeavat täysin kotipaikkani tavoista. Ja onpahan minulla aina kerrottavana tarina jos toinenkin kapakassa, kun aina lopulta Hastingsiin pääsen takaisin! Kai se on vähän sitäkin, että kyllä sitä vaihtelua kaipaa päivästä toiseen peltojen ja puumetsän välin seilaamisessa.

Toisinaan olen miettinyt, että tämä matkustelu häiritsee pahasti sitä, että joskus hankkisin sivistystä. Paronittaren olisi ehkä sopivaa olla ihan virkamies, kenties valtion hommissa. Opiskella alaansa liittyvät taidot ja istua kopperossaan tekemässä tylsiä töitä. Hyväpalkkaisia, mutta tylsiä. Opettajanakin sitä tienaisi sitten enemmän. Vaan enpä osaa kuvitella itseäni virkamiehenä papereita pyörittelemässä. En taida kovin ahkerasti siis vieläkään tehdä mitään sen sellaisen eteen ja jatkan matkustelua. Elinkustannuksetkin kun nousisivat, kun täytyisi pitää statusta yllä. Tällainen peltotyöläinen ja teurastaja, kun virkamieheksi ryhtyis... Kyllähän sitä vähän sivistyneemmän ison jehun pitää syödäkin sen mukaisesti! Pah, sanon minä.

Taidan pysyä tällaisena matkustelijana, jolla on aina uutta kerrottavaa eikä koskaan tylsää. Koti-ikävä usein, mutta ainakin on mahtavaa, kun ei tiedä mitä seuraavalla viikolla tapahtuu! Tai edes huomenna!

Peili.

Rakas Tuntokirja, en ymmärrä miehiä. Ja minusta tuntuu, että miehet eivät ymmärrä naisia. Phobia onnistui välttämään riidan, kyllä. Keksi yhden hyvän ominaisuuden. Hän ei vain ihan käsittänyt, että naisena en ymmärrä, jos kirjepinon takaa murahtaa äkkiä vain yhden sanan. "Toimintatavat". Niin että mitä? Mitkä toimintatavat? Tapani leipoa leipää ja sotkea koko kyökki ja vaatteet jauhoilla? Tapani sanoa suoraan? Tapani käyttää kättä pidempää, jos haluan paukuttaa jotain jonkun päähän? Tapani yrittää opetella olemaan joka päivä vähän oikeudenmukaisempi ja reilumpi? Tapani näyttää kieltä?

Miehet kyllä hankaloittavat naisten elämää hurjasti. Pakko sanoa.

Mutta ehkä avioliittokin on matka, jonka aikana on tehtävä yhteistyötä niillä eväillä, mitkä on olemassa. Hyväksyä toisen luonteenpiirteet ja tulla niiden kanssa toimeen. Avioliitto ei ainakaan toimi, ellei uskalla edes kysyä asioita suoraan. Onneksi uskallan, vaikka vastauksia en aina ymmärräkään. Ehkä avioliitto on pienoiskoossa oleva ihmisporukka. Yhteistyö on tärkeää aina, kun ihmisten kanssa tekemisissä on. Sellainen yhdessä suunnitteleminen, tehtävien jakaminen, yhteen hiileen puhaltaminen ja tekeminen.

Minulle on ollut ihanan virkistävää se, että olen voinut olla tapaamisissa, joissa on Rojalistien jäseniä. Kokoonnumme välillä puhumaan ja tuumailemaan yhdessä, jokainen omia reittejään tapaamisiin löytää. On ollut niin ihanaa, että kenenkään menneisyyttä siinä porukassa ei katsella, keskitytään vain nykypäivään ja jokainen kehuu ja kannustaa toisia aidosti ja sitä tarkoittaen. Mitä erilaisimmat ihmiset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja tulevat toimeen. Se on jotain, mikä saa minut melkein kyyneliin nyt, onnesta.

Ihmiset tulevat toimeen ja voivat tehdä yhdessä, kun katsovat pienten asioiden sijaan suuria ja jaksavat joka aamu herätessään kertoa itselleen parilla sanalla miksi tänäänkin olisi hauskaa olla kohtelias ja toiset huomioon ottava. Jokainen saa tehtyä maailmaa paremmaksi omalta osaltaan aloittaen sen heti aamusta yrittäen tehdä itsestään paremman sinä päivänä.

Lujaa tekoa vai lujapäinen, kumpaakin ehkä?

Minulla ja perhelääkärillämme on kyllä hyvin erilainen ajatus joistakin asioista. Hän kielsi minulta ratsastamisen vedoten siunattuun tilaani sanoen, ettei se ole hyväksi lapselle tai turvallista. Minähän hermostuin moisesta väitteestä ja tokaisin, että kyllä minun lapseni on hyvä tottua ratsun selässä olemiseen jo vatsassa ollessaan! Lääkäri ymmärsi minun olevan tosissani sen suhteen, etten aio ratsastamista jättää ja yritti vedota minuun vielä, että käyttäisin edes satulaa, mieluiten naisten sellaista ja hiljentäisin vauhtia enkä viilettäisi kuin tuulispää entiseen malliin.

Pah sanon minä! Lapsi on minun ja Phobian eikä ihan vähästä säikähdä, mikäli vanhempiinsa tulee! Jos nyt sattuisin putoamaan ratsun selästä niin tuskinpa lapsi siitäkään kuoliaaksi pelästyy, sen verran lujaa tekoa meidän lapsemme on aivan taatusti.

Toivon... Toivon, että lapsi perii isältään rauhallisuutta, kykyä olla diplomaattinen ja ystävällinen ja vakaa kuin kallio. Sateen jälkeen kyllä ehkä hieman liukas, mutta jykevä, järkkymätön ja vakaa siitä huolimatta. Minulta lapsi voisi periä... niin... tuota. Mitä hyviä puolia minulla olikaan... hmm... Täytyy varmaan kysyä Phobialta. Hän ehkä keksii edes yhden, jos ei muun takia niin välttääkseen riidan.

Lääkärin kiusaksi voisinkin tästä hypätä hevosen selkään ja katsoa kuinka lujaa hevonen voi juosta, kun sitä tarpeeksi hoputtaa. Voisin kiusallani ratsastaa lääkärin tönön ohi ja näyttää ohi mennessäni kieltä.

Miten käyttää sarvia?

Rakas Tuntokirja, vihaan pässinpäitä! Vihaan sellaisia päkäpääpässinpäitä, jotka juoksevat sarvet edellä puskien laumansa tahdolla läpi aidan unohtaen. Sekä myös sen, että silmillä voisi juostessaan katsoa, huomata ne, jotka ovat laumasta ulkona ja silti tarvitsevat turvallista niittyä syödäkseen.

Sellaiset päkäpässit unohtavat aina muut, haluavat vain omaa hupia. Onhan se hauskaa tehdä mitä mieli milloinkin lystää. Kaukana on sellaisten sarvipäiden kanssa tilanne, jossa käyttäisivät sarviaan hyvään ja toisten, ehkä jopa heikompien auttamiseen. Vain oma lauma merkitsee. Se on surullista. Myönnän, että oma lauma on aina oma lauma, tärkeä, mutta yhtä suuri painoarvo pitäisi antaa jokaiselle niityllä ruokailevalle eikä rikkoa aitaa ja turvallisuutta. Ihan miten lystää. Vain koska se huvittaa. 

Onko se sitten se ideakin, että ulkopuolisista kukaan, joka ei kuulu laumaan, ei voi samalla niityllä saada elantoaan tai voida hyvin, kun päkäpääpässit sanelevat mistä kohtaa saa syödä ja milloin. Tuntokirja puran vielä kerran: surullista. 

Yllätin itseni ikävöimästä

Tulin muistelleeksi menneitä tässä. Aikaa jolloin asuin Suomessa. En ikävöi sinne, mutta ikävöin sieltä jotain. Ikävöin sitä aikaa, kun olin mukana kummitoiminnassa. Viihdyin sen touhun parissa täydellä sydämellä. Välillä kyllä menetin hermoni, jos kummit jättivät ilmoittamatta epäaktiivisuudestaan, mutta se asia hoitui sillä, että seurasin itse kummien aktiivisuutta ja laittelin viestejä perään, jätin laittamatta uusia kummitettavia, jos näytti, että joku ei meinaa olla virkeä eikä tee auta virkistymään.

Siinä samalla kun sai paimentaa kummien ryhmää sain itsekin neuvoa uusia tulokkaita. Se oli antoisaa puuhaa! Olen kai ihminen, jolla täytyy olla kaikenlaista tekemistä tai tylsyys alkaa syömään sisältä. Hermojen menettäminen on hyvä asia välillä, koska sitten kun asiat järjestyvät ja sujuvat voi huokaista ja syvään. Kaikenlaisia tuntemuksia tarvitaan, ne täytyy vain osata pitää tasapainossa. Silti ei saa tinkiä siitä, että asiat hoituvat. Sellainen sopii minulle.

Täytyy kyllä myöntää, että nykytilassa olevaan Suomeen en haluaisi Suurkummiksi takaisin. Minusta ei olisi hauskaa edes ajatella mainoskampanjaa ja uusia paimennettavia tilanteessa, jossa perusruoka on niin törkeän hintaista, että on täyttä sinnittelyä selvitä alussa edes hengissä... Muusta ilmapiiristä en sano yhtään mitään. Ja onhan se seutu nykyään niin rauhatontakin, että eihän sinne toivo uusia syntyvän. Voi voi...

Onneksi keksin aina uutta tekemistä eikä tekeminen minulta ikinä lopu. Silti kyllä on pakko myöntää, että kaipaan todella paljon kummitoimintaa ja Suurkummina olemista. Elämä kuljettaa...

Muotihuumaa

Kevään ja kesän muotikohina käy kuumana! Muotinäytöksiä on käynnissä ympäri maailman ja katsojat saavat ihastella mitä upeimpia luomuksia. Pian selviää minkälaiset tyylisuuntaukset määrittävät kevään muodin. Odotan innolla!

Parissa muotinäytöksessä käyneenä tulin ajatelleeksi, että pukujen suunnittelijoiden on pakko olla miehiä. Voin nimittäin sanoa, että ei ole hauskaa yrittää rämpiä metsässä kokopitkän mekon kanssa jousipyssyllä saalista tähdäten. Käykööt suunnittelijat itse päivän verran metsässä nilkkapituisessa mekossa ja miettikööt sitten hetken aikaa voisiko sitä tehdä käytännöllisen ja silti kauniin metsästysasun.

Ja kyllä naisetkin ansaitsevat kauniita housuja, joita pukea päälleen. Ei sitä ihan aina hamosessa jaksa viilettää. Ainakaan tällainen tuulispää. Opinkohan ikinä käyttäytymään kuten paronittaren sopii... Sietää epäillä.

Yritä tässä nyt pysyä mukana...

Eriskummallista! En voi muuta sanoa! Eihän tässä ehdi kotona ollakaan, kun jo pitää laivaan astua. Tosin kotimaan puolesta.
Haluan silti purkaa miten yllätyksenä tuli jonkun ikävä vierailu Canteburyn suunnalla. Sen myötä tuli viesti, enkä valmistautua ehtinyt.... Hiukset laittamattomina sitä tuli sännättyä laivaan kuin mielipuoli ja laivastakin olisin jäänyt, jos olisin aamuäreänä huitonut kirjekyyhkyn sivuun ja mennyt vain hakkaamaan puita. Kirjekyyhky oli silti sinnikäs ja nokki päänahkaani repien hiussuortuvia siihen malliin, että pakkohan kirjerulla oli avata.

En minä sitä sano, hienoa on voida sotatilassa olevaa kotimaata auttaa. Naiselle pitäisi vain suoda aika sukia hiuksensa, eikö totta? Eipä ole silti monella muullakaan hauskaa, tiedän sen. Ei esimerkiksi käy kateeksi niitä rassukoita, jotka yrittävät selvittää sotkua, jossa pari aivotonta ja sen kultaisen miettimisen hetken väliin jättänyttä ovat puhuneet ja olleet sopimassa rauhaa ehdoilla, joita ei ole hyväksytytty läpi maan. Tietyissä lääneissä asiasta ei ole sitten oltu iloissaan, oikein missään kylläkään. Ja vaikuttaa sellainen kaupunkeihinkin... Kyllä sitä nyt mielipide pitää kysyä! Siinä oli lievä sisällissodan tai turhan riitelyn paikka jo melkein, mutta kenties puhti on ja pysyy vastapuolen selättämisessä, ei omien kanssa tappelemisessa.

Kotiinpaluu on ollut jotenkin hyvin erilaista nyt kun täällä on sota. Ihmisiä on vähemmän, jokaista tarvitaan ja moneen paikkaan. Pitäisi olla armeijassa, laivastossa, puolustamassa kaupunkia, hakata puita ja tuottaa tarvikkeita. Yksi ihminen kun ei pysty kaikkeen. Aktiivisten varassa asiat kaupungeissa pyörivät, niitäkin kaupungeissa vielä on, vaikka moni on sotimassa. Oli silti ilo huomata, että ne harvat, jotka eivät ole sotimassa ja pitävät kaupungista huolta tekevät sen samalla ilolla kuin ennenkin. Samalla tarmolla haluten apua, kysyen sitä, vetäen ihmisiä tekemiseen mukaan. Yksi puoli tekemisessä on se, että jaksaa aina tilaisuuden tullen mainita, mitä tarvitaan ja mitä pitäisi tehdä. Ihan koska yksi ihminen ei pysty tekemään kaikkea.

Tuntokirja kuulepa, rakastan Hastingsia kaupunkina ja asuinpaikkana. Ei tarvita kuin kapakkapyrähdys ja jo suunnitellaan, luodaan, tehdään, parannetaan ja asiat hoituvat. Ja hoituvat myös kirjekyyhkyn avustuksella, jos jotakuta ei kapakassa näy. Onhan se kaupunkina ollut silti kieltämättä paljon, surullisen paljon hiljaisempi kuin ennen matkaani Kalmarin Unionin suunnalle, ennen sotaa. Jaksan silti uskoa, että tilanne palautuu ja korjautuu. En voi kuin yrittää tehdä oman osani.

Soimaan itseäni siitä, että jätin hoitamatta asian... Olin lupautunut puolustamaan kaupunkia, mutta laivaan hypättyä unohdin ilmoittaa, etten olekaan käytettävissä, jos tarve vaatii. Enköhän sitten saanut pyynnön, jossa sanottiin, että nyt tarvittaisiin puolustamaan. En vain voi tehdä sitä laivasta... Koko sydämeni pohjasta toivon, että yhden päivän puolustus ei kaatunut siihen, että jätin ilmoittamatta typeryyttäni sen. Että asiat ovat pian taas hyvin ja tilalleni saadaan joku muu pyydetyksi. Opin tästäkin vain sen, että viestejä ei voisi koskaan lähettää liikaa, ja niitä pitäisi muistaa laittaa. Muistaa, varmuuden vuoksi. Tieto ei aina automaattisesti kulje, ei ainakaan ilman niitä.

Toivottavasti minua ei hirtetä kapakassa baaritiskiin taas kotiin palatessani...

Otin talteen tämmöisen lapun

Luin tänään Keltaiset Päivää -lehteä. Pitkästä aikaa, harvoin sitä tulee selattua paitsi joskus jos on tylsää ja joutuu odottamaan, hyvää laivalukemista esimerkiksi. Nyt oli hyvä syy lukea, ihan todella! Otin paperin talteen ja talletan sen tähän sivujen väliin, on se niin mainio juttu siitä miten Tanskan rehtori toimii edistyksellisellä ja ehkä vähän eriskummallisella tavalla. Tosin myönnän, että ehkä ainoa syy lukea juttu oli se, että haastateltavana oli rakas siskoni, onhan hän pahamainen ja nykyään rehtori Tanskassa. Pahamaineisuuden takia rakas ja pönkitän itseäni sillä, että hei, sentään mun sisko on ihan rehtori! Ei jokaisen sisko ole!

Mihin Tanskan yliopisto on menossa?

Tanskassa on kokeiltu uusimpien tietojen mukaan yllätyksellistä toimintatapaa yliopiston johtamisessa, jossa rehtori tiedottaa kirjeitse aktiivisiksi tietämiään opiskelijoita muutoksista. Se on saanut ihmiset hämmästyneinä puhumaan aiheesta. Yllätyskäänteinä on lisäksi ollut koko lukujärjestyksen äkillinen muuttaminen. Tiettävästi tunteja yllättäen lisättiin eikä aiempi suunnitelma sen viikon tunneista pätenyt.

Tanskan yliopiston rehtori Dellaca vom Blauberg puolustautuu haastattelussa kertoen oman näkökulmansa tapahtuneista.

"On totta että lähetin viestiä muutamalle aktiivisille opiskelijalle tuosta edellä mainitusta tapauksesta. Osittain siksi että muutos tuli näin nopealla aikataululla ja halusin kaikkien halukkaiden ehtivän samana iltana olevalle tunnille. Normaalistihan maanantaisin ei tunteja ole.

Ja samalla viestillä pahoittelin jo kerran luvattujen tuntien peruuntumista."

Hän painottaa silti luottavansa opiskelijoidensa omaan aktiivisuuteen, vaikka on erikoislaatuisella tavalla lähestynyt osaa oppilaista. Hänen mukaansa asiasta on tiedotettu samalla silti myös yliopiston ilmoitustaululla lukujärjestyksen vieressä, jota aktiiviset tai opiskelemaan juuri heränneet voivat lukea.

"Opiskelu on itsessään jo aktiivisuutta, mutta jos voin pienellä vaivalla edesauttaa porukkaa löytämään sen tunnin teen sen mielelläni. Se on niin opettajan kuin oppilaan etu mutta myös etu rehtorille. Tyytyväinen opettaja on helpomi saada uusille tunneille opettamaan. Täällä kuitenkin on rajallinen määrä niitä jotka voivat edes opettaa.".

Tilanteen poikkeuksellisuus yllätti rehtorin itsensäkin. Vieraileva opettaja muutti kuitenkin tilannetta ja loi tarpeen tarkastella tilannetta uudelleen.

"Saimme erään laivan mukana yhtä taitoa vaille täysinoppineen opettajan joka ilmoittautui halukkaaksi opettamaan. Päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja laittaa poikkeuksellisesti koko viikolle tunteja.

Ja sattumusten summana myös eräs merikapteeni lähestyi minua opetuksen puitteissa kertoen halukkuudestaan opettaa omalle miehistölleen perustaitoja merenkulusta, joten tällä viikolla meillä on poikkeusellisesti 2 tuntia jokaisena päivänä."

Nykyinen Tanskan rehtori on hakenut inspiraatiota toimintaansa maailmalta. Käytyään muun muassa Ruotsissa, Ranskassa sekä Venäjällä hän silti mainitsee suurimmaksi esikuvakseen rehtorina Englannissa, Sussexin läänissä toimivan Metis:in, jonka kellontarkkuus tuntien avaamisessa oli tehnyt suuren vaikutuksen. Myös muu toimintatapa jäi rehtori vom Blaubergin mieleen, ja sitä kaikkea hän on yrittänyt tuoda virkansa mukana Tanskan yliopiston toimintaan.

"Vähän samaa tyyliä olen yrittänyt kehitellä Tanskassa. Mittakaava on tosin aivan toista luokkaa mutta periaate on se, että oppilaailla on viikko aikaa toivoa oppitunteja. Loppuviikosta teen lukujärjestyksen ja viikonlopun ajan opettajilla on aikaa ilmoittaa halukkuuntensa opettamaan.

Vähäisen väkimäärän vuoksi tunteja on vain kolmena päivänä viikossa koska kaivoksille ja pelloille pitää saada myös ihmisiä."

Toimintatapa on kuitenkin saanut enemmän kiitosta kuin moitteita. Suoraa negatiivista palautetta rehtori vom Blauberg ei sanojensa mukaan ole saanut, mutta muutama ihminen on kiittänyt muutoksista.

Onko kyyhkyspaisti uusi muotiruoka?

Tiedätkö, Tuntokirja, toisinaan mietin mitä järkeä kirjekyyhkyjä on edes kouluttaa. Tuntuu nimittäin... että kirjeenvaihto on ehkä jopa kuolemassa. Huomaan ikävöiväni aikoja, jolloin se oli hyvä, paljon käytössä oleva keino jakaa informaatiota. Aikaa, jolloin kirjeitä lähetettiin mieluummin liikaa ja vähän turhastakin kuin liian vähän. Verrattuna torilla huuteluun (forum) kirjeet ovat monasti kätevämpi tapa jakaa sellainen tieto, joka koskee jotakuta tiettyä, varmempi keino, sillä kirje hyvin koulutetulla kyyhkyllä löytää perille, torilla ei välttämättä tule seisottua oikeaan aikaan, saati vielä jos on väärän maan torilla.

Toki kirjeitä vieläkin kirjoitetaan. Jos joku ei ole tavernassa ja on todella tärkeää asiaa, sitten ehkä kirjoitetaan se kirje. Välillä huomaan jopa pelästyväni, että mitä, kirjekyyhky! Postia! Sitten ihmettelen kaksi päivää sellaista tilannetta ennen kuin uskallan edes avata mokoman...

Kirjeitä miettiessäni asetin itselleni tavalliseen tapaani muutaman kysymyksen. Kenen on soveliasta kirjoittaa kirje ja kenelle? Kenen täytyisi kirjoittaa kirje kursailematta, miksi, millaisessa tilanteessa? Mitä kirjeen pitäisi sisältää? Kuka ei saa kirjoittaa, mitä ei saa kirjoittaa, mitä kirje ei saa sisältää?

Hetken pyöriteltyäni kysymyksiä ensimmäisenä ajattelin, että sehän on mitä mahtavin väline lujittaa, pitää yllä ja parantaa ystävyyssuhteita, huoltaa välejä kontakteihin. Eli jokainen, joka haluaa kuulla mitä toiselle kuuluu on oikeutettu kirjoittamaan ja lähettämään kirjeen. Kirjeen, joka voi sisältää jotain vapaamuotoisen kuulumistenkyselyn tai tarkemmin laadittujen kysymysten, oletusten tai vastausten kirjosta mitä tahansa.

Kenen sitten täytyy, ehdottomasti täytyy kirjoittaa kirje? Kenties sellaisten virkaa hoitavien tai jossain toiminnassa aktiivisesti mukana olevien, joiden olisi kohteliasta jakaa tietoa tasaisesti, väliaikatietoa, lopullista tietoa, pitää ajan tasalla kaikki ne, joille asia kuuluu tai jotka toiminnassa ovat mukana. Vähintään tilanteessa, jossa torilla huutelu on edes pikkuisen epävarma keino saada tieto perille kaikille niille, joiden se olisi hyvä lukea.

Tiedätkö Tuntokirja, mielestäni on jopa mahdotonta tehdä sellainen kirje, joka sisältää jotain, mitä ei saisi. Tosin eiväthän kaikki ihmiset omaa kohteliaita tapoja. Kirjeitä vain... jos niitä ei vain kirjoita vihastuksissaan niin se ehkä auttaa jo karsimaan asiattomuudet. Kirjeessä tulisi olla tervehdys, allekirjoitus. Siinä ei tulisi olla ruokottomuuksia. Miksi siis on niin vaikeaa kirjoittaa kirjeitä?

Kyllähän minä ymmärrän, että kyyhkyjen kouluttaminen kunnollisiksi kirjekyyhkyiksi vie aina oman aikansa. Mutta sehän on hauskaa puuhaa! Kyyhkyt eivät huuda, räyhää, temppuile, oppivat vain, oppivat jos oppivat, jos eivät niin niistä voi tehdä paistin. Ehkä se kouluttamisen aikaavievyys tekee sen, että vähäisiä kirjekyyhkyjä haluaa herkemmin säästää tilanteeseen, kun on aivan pakko lähettää kirje. En tiedä, koska minusta on mukavaa viettää joka ilta hetki ennen nukkumaanmenoa kyyhkyslakassa höpötellen lintusille ja katsoen, että syönkö huomenna kyyhkyspaistia vaiko en.

Höpsösti mietin tempausta, jossa kolmen kuukauden aikana kerran viikossa jokainen kirjoittaisi kirjeen, turhanpäiväisen tai ei, mutta kirjoittaisi. Jokaisella viikolla eri ihmiselle. Hmm... Tuohan oli hauska idea! Minä rupean tekemään noin, kolmen kuukauden ajan!

Kenen taas ei tulisi kirjoittaa kirjettä? Ihmisen, joka tuntee sillä hetkellä olevansa turhan vihainen.

Tönö pääsi pölyyntymään, mutta viimeinkin!

Hiphei! Tuntokirja! Hiphei! Ymmärrätkö miten mahtavaa on monien päivien jälkeen, jotka olen viettänyt laivan kannella tähystäen joko pian kotisatama näkyy, olla viimeinkin kotona!

Olen kotona! Kotona! Ja sen huomasin heti! En tarvinnut kuin pikaisen reissun paikalliseen tavernaan, kun jo oli selvillä,  että viisainta on vaihtaa toisen sikalan tilalle kaurapelto, syödä lihaa minkä jaksaa, syödä nimenomaan kapakassa, saada tietoonsa, että lihaa ostetaan sen verran kuin sitä jaksaa tehdä ja saattaa tietoon, että pidän varmuusvarastoa leivän ja kauran osalta, jos sodan takia perusruoka meinaa torilta olla auttamattoman lopussa.

Ikävä puoli on todellakin tuo sota, iso osa tuottajista ja ammatinharjoittajista ovat kauempana sotimassa, kaupungin täytyy yrittää toimia vähemmällä määrällä tekijöitä. Silti oli ilo huomata, että asiat rullaavat, ruokaa on, töitä on ja yhteishenki on vieläkin olemassa. Yhteishenki, jossa vain kysyttäessä voiko auttaa jotenkin saa vastaukseksi miten voi auttaa.

Ja arvaa onko hitusen melkein liiankin mahtavaa, että kaupungintalon seinältä voi ja saa lukea pikaisesti mitä toivotaan ja tarvitaan, jos päättää haluta revetä auttamiseen!

Kotona!

Vallan keskittämistä ja hallintaa?

27.1.1462

Tuntokirja rakas, oletkos kuullut sellaisesta maasta, jossa notaarilupia käytetään hallinnan välineenä?

Olisihan se hauska ajatus, eikö sinustakin Tuntokirja, että notaarilupa ei vahingoittaisi ketään, Ja olisihan se mukava ajatus, että notaareita olisi tarpeeksi asioiden hoitamiseen eikä aina tarvitsisi käydä hakuprosessia läpi virkojen takia, jotta lupa lopulta poistetaan, kun sitä ei enää tarvita.

Tuntokirja, minun on pakko purkaa ja sanoa, etten ymmärrä alkuunkaan toimintatapaa, jossa on ensin notaari ja sitten ei, Se miksi ensin on notaari on virka, jossa sitä tarvitaan. Se miksi lopulta ei ole notaari on, ettei sinua enää tarvita.

Se on käsitys, jonka olen saanut Suomen kirjeenvaihtajieni kautta. On hyvin vaikea olla tekemättä muunlaista tulkintaa notaarilupien vaihtelusta kuin että joku haluaa käyttää niitä välineenä. Eikä suinkaan virkojen hoitoon vaan hallitakseen ja pompotellakseen. Onhan se toki kätevää hallita ketkä voivat olla missäkin virassa, kun jokainen voi laatia listan ja vieläpä hakea tiesminkämoisiin vapaisiin virkoihin, jos sellaisia ilmaantuu ja luvat ovat kunnossa. Onneksi luvat ovat kunnossa vain tarkoin valitulla joukolla ja turhilta ne poistetaan heti kun siihen joku syy vain löydetään. Lakikirjaa noudattaen, totta kai. Anteeksi Tuntokirja, yritän olla tukehtumatta lakikirjaan tässä välissä.

Notaarit voivat varmasti tehdä paljon pahaa olemalla notaareja. Ymmärrettävästi heiltä odotetaan sellaista käytöstä, että ovat aina hiljaa ja hoitavat vain peltojaan.

Mutta mitenköhän kävisi, jos useampi kansalainen hakisi notaarilupaa samaan aikaan sillä oikeudella, että sitä saa hakea kuka vain ja selittää syyn. Kelpo sellainen voisi olla vaikka halu toimia laamannina, jos virka joskus vaikka vapautuisi. Mikähän määrä kunniallisten, ei tiettävästi eettisesti väärin toimivien tai toimineiden kansalaisten hakemuksia hylättäisiin jo alussa? Entä kauanko siinä kestäisi? Missä vaiheessa olisi jo sopivaa etsiä jotain, jonka varjolla luvan voi varmuuden vuoksi poistaa?

Pieni pääni on täynnä kysymyksiä taasen.

Tiedon avulla on helpompi olla aktiivinen

Suomessa ollaan kuulemma haluttomia antamaan neuvostosta virkoja koskevat oppaat julkisuuteen, jolloin ne voisi lukea torin mummokin myyntikojua pitäessään tai niihin voisi ehdottaa muokkauksia ihan kuka tahansa ja olisivat vielä ihan pelin sisällä. Olisihan se nyt aikamoista! Kuka muka jaksaa tai osaa lukea?

Ymmärrän sen, että on tarpeeksi, että ne oppaat ovat neuvoston foorumilla. Eihän niitä ennen sitä tarvitse lukea. Ja kuka muka haluaisi? Eihän siitä kukaan hyödy!

Ajatukseni menivät sekaisin, kun aloitin ajatusketjun, jossa mietin mahdollisuutta, että oppaita muokattaisiin, mietin pääni puhki mitä hyvää tai huonoa se toisi ja tein ruudukoita ja listoja ja laskin plussia ja miinuksia. Sitten tajusin miten se voisi sekoittaa koko maailman, näin siitä jopa painajaisia viime yönä. Onneksi heräsin!

Sillä hetkellä nimittäin mietin tulevaisuutta.

Niiden julkaiseminenhan olisi kansalaisaktiivisuuden mahdollistamista oikean tiedon avulla. Mitä jos oppaat olisivat julkisesti saatavilla virkojenkin osalta? Silloin ehkä ne luettuaan osaisi miettiä paremmin ennen listalle ilmoittautumista onko neuvosto se oma paikka. Oli vastaus kyllä tai ei, sen päätöksen on silti tehnyt aktiivinen kansalainen, joka on saanut mietintänsä pohjalle halutessaan jo etukäteen enemmän tietoa.

Joku taas miettisi lukiessaan, että hoitaako neuvoston virkamiehet hommansa ja osaisi kysyä juuri kyseisen viran hoitajalta tarkemmin, jos on epävarma. Se mikä on työnkuva ei kerro kansalaiselle kaikkea siitä, mitä virkamiehen pitää tehdä tai mitä hänen ei tulisi tehdä virkansa osalta. Eiköhän jokaisella ole oikeus saada se tietoonsa, vaikka olisivat hiljaisempia lukijoita eivätkä äänekkäitä kyselijöitä.

Ja ehkä... ajantasaisten ja selkeiden oppaiden tekemiseen tarvitaan useampi ihminen, neuvostossa oleva määrä ihmisiä riittää varmasti, mutta onko heidän luottamusviroissa olevina järkevää käyttää aikaansa oppaiden muokkaamiseen, sinne suljettujen ovien taakse. Lopulta. Koskaan.

Onko parempi, että menee varmasti jokaiselta ensikertaa neuvoston virassa olevalta monta päivää tutustuessa virkaansa? Vai että ehkä joskus tulevaisuudessa joku ensikertalainen olisi lukenut jo perusasiat ja siten aikaa tulisi ehkä päivä tai kaksi lisää tekemiseen eikä hakemiseen?

Lopulta kun mietin tulevaisuutta kysyn itseltäni: kuka vahingoittuu julkisista oppaista? En osaa vastata tällä hetkellä muuta kuin ettei siinä varmaan kärsi kuin muokkaajat ja ehkä lukija. Oppaan voi kyllä jättää lukematta, kuin myös muokkaamatta. Eli? Tämä ajatus tuntuu kiertävän kehää mahdollisen hyvän, pahan ja turhan työn kanssa. Voi harmi. Ehkä se jonain päivänä valmistuu. Ajatus.

Tuntokirja, sinä uskollinen kuuntelija. Kylläpä olen paasannut. Mutta tiedätkö mikä minut sai tällaisia miettimään? Se, kun neuvoston virkoja koskevia asioita kysyy kansainvälisellä foorumilla neuvoston jäsen, jonka pitäisi löytää sama tieto oppaista neuvoston foorumilta. Ja ehkä joku tulevaisuuden neuvostolainen jo ennen neuvostonsaliin astumista.

https://drive.google.com/file/d/0B1sU3mmqtIBPcEFhdXJUSWh5MzA/edit?usp=sharing

Voiko muutokseen luottaa, jos siihen uskoo? Vai täytyykö muutokseen uskoa luottaen kysymyksiin?