Yritä tässä nyt pysyä mukana...

Eriskummallista! En voi muuta sanoa! Eihän tässä ehdi kotona ollakaan, kun jo pitää laivaan astua. Tosin kotimaan puolesta.
Haluan silti purkaa miten yllätyksenä tuli jonkun ikävä vierailu Canteburyn suunnalla. Sen myötä tuli viesti, enkä valmistautua ehtinyt.... Hiukset laittamattomina sitä tuli sännättyä laivaan kuin mielipuoli ja laivastakin olisin jäänyt, jos olisin aamuäreänä huitonut kirjekyyhkyn sivuun ja mennyt vain hakkaamaan puita. Kirjekyyhky oli silti sinnikäs ja nokki päänahkaani repien hiussuortuvia siihen malliin, että pakkohan kirjerulla oli avata.

En minä sitä sano, hienoa on voida sotatilassa olevaa kotimaata auttaa. Naiselle pitäisi vain suoda aika sukia hiuksensa, eikö totta? Eipä ole silti monella muullakaan hauskaa, tiedän sen. Ei esimerkiksi käy kateeksi niitä rassukoita, jotka yrittävät selvittää sotkua, jossa pari aivotonta ja sen kultaisen miettimisen hetken väliin jättänyttä ovat puhuneet ja olleet sopimassa rauhaa ehdoilla, joita ei ole hyväksytytty läpi maan. Tietyissä lääneissä asiasta ei ole sitten oltu iloissaan, oikein missään kylläkään. Ja vaikuttaa sellainen kaupunkeihinkin... Kyllä sitä nyt mielipide pitää kysyä! Siinä oli lievä sisällissodan tai turhan riitelyn paikka jo melkein, mutta kenties puhti on ja pysyy vastapuolen selättämisessä, ei omien kanssa tappelemisessa.

Kotiinpaluu on ollut jotenkin hyvin erilaista nyt kun täällä on sota. Ihmisiä on vähemmän, jokaista tarvitaan ja moneen paikkaan. Pitäisi olla armeijassa, laivastossa, puolustamassa kaupunkia, hakata puita ja tuottaa tarvikkeita. Yksi ihminen kun ei pysty kaikkeen. Aktiivisten varassa asiat kaupungeissa pyörivät, niitäkin kaupungeissa vielä on, vaikka moni on sotimassa. Oli silti ilo huomata, että ne harvat, jotka eivät ole sotimassa ja pitävät kaupungista huolta tekevät sen samalla ilolla kuin ennenkin. Samalla tarmolla haluten apua, kysyen sitä, vetäen ihmisiä tekemiseen mukaan. Yksi puoli tekemisessä on se, että jaksaa aina tilaisuuden tullen mainita, mitä tarvitaan ja mitä pitäisi tehdä. Ihan koska yksi ihminen ei pysty tekemään kaikkea.

Tuntokirja kuulepa, rakastan Hastingsia kaupunkina ja asuinpaikkana. Ei tarvita kuin kapakkapyrähdys ja jo suunnitellaan, luodaan, tehdään, parannetaan ja asiat hoituvat. Ja hoituvat myös kirjekyyhkyn avustuksella, jos jotakuta ei kapakassa näy. Onhan se kaupunkina ollut silti kieltämättä paljon, surullisen paljon hiljaisempi kuin ennen matkaani Kalmarin Unionin suunnalle, ennen sotaa. Jaksan silti uskoa, että tilanne palautuu ja korjautuu. En voi kuin yrittää tehdä oman osani.

Soimaan itseäni siitä, että jätin hoitamatta asian... Olin lupautunut puolustamaan kaupunkia, mutta laivaan hypättyä unohdin ilmoittaa, etten olekaan käytettävissä, jos tarve vaatii. Enköhän sitten saanut pyynnön, jossa sanottiin, että nyt tarvittaisiin puolustamaan. En vain voi tehdä sitä laivasta... Koko sydämeni pohjasta toivon, että yhden päivän puolustus ei kaatunut siihen, että jätin ilmoittamatta typeryyttäni sen. Että asiat ovat pian taas hyvin ja tilalleni saadaan joku muu pyydetyksi. Opin tästäkin vain sen, että viestejä ei voisi koskaan lähettää liikaa, ja niitä pitäisi muistaa laittaa. Muistaa, varmuuden vuoksi. Tieto ei aina automaattisesti kulje, ei ainakaan ilman niitä.

Toivottavasti minua ei hirtetä kapakassa baaritiskiin taas kotiin palatessani...