Tulin muistelleeksi menneitä tässä. Aikaa jolloin asuin Suomessa. En ikävöi sinne, mutta ikävöin sieltä jotain. Ikävöin sitä aikaa, kun olin mukana kummitoiminnassa. Viihdyin sen touhun parissa täydellä sydämellä. Välillä kyllä menetin hermoni, jos kummit jättivät ilmoittamatta epäaktiivisuudestaan, mutta se asia hoitui sillä, että seurasin itse kummien aktiivisuutta ja laittelin viestejä perään, jätin laittamatta uusia kummitettavia, jos näytti, että joku ei meinaa olla virkeä eikä tee auta virkistymään.
Siinä samalla kun sai paimentaa kummien ryhmää sain itsekin neuvoa uusia tulokkaita. Se oli antoisaa puuhaa! Olen kai ihminen, jolla täytyy olla kaikenlaista tekemistä tai tylsyys alkaa syömään sisältä. Hermojen menettäminen on hyvä asia välillä, koska sitten kun asiat järjestyvät ja sujuvat voi huokaista ja syvään. Kaikenlaisia tuntemuksia tarvitaan, ne täytyy vain osata pitää tasapainossa. Silti ei saa tinkiä siitä, että asiat hoituvat. Sellainen sopii minulle.
Täytyy kyllä myöntää, että nykytilassa olevaan Suomeen en haluaisi Suurkummiksi takaisin. Minusta ei olisi hauskaa edes ajatella mainoskampanjaa ja uusia paimennettavia tilanteessa, jossa perusruoka on niin törkeän hintaista, että on täyttä sinnittelyä selvitä alussa edes hengissä... Muusta ilmapiiristä en sano yhtään mitään. Ja onhan se seutu nykyään niin rauhatontakin, että eihän sinne toivo uusia syntyvän. Voi voi...
Onneksi keksin aina uutta tekemistä eikä tekeminen minulta ikinä lopu. Silti kyllä on pakko myöntää, että kaipaan todella paljon kummitoimintaa ja Suurkummina olemista. Elämä kuljettaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti