Hiphei! Tuntokirja! Hiphei! Ymmärrätkö miten mahtavaa on monien päivien jälkeen, jotka olen viettänyt laivan kannella tähystäen joko pian kotisatama näkyy, olla viimeinkin kotona!
Olen kotona! Kotona! Ja sen huomasin heti! En tarvinnut kuin pikaisen reissun paikalliseen tavernaan, kun jo oli selvillä, että viisainta on vaihtaa toisen sikalan tilalle kaurapelto, syödä lihaa minkä jaksaa, syödä nimenomaan kapakassa, saada tietoonsa, että lihaa ostetaan sen verran kuin sitä jaksaa tehdä ja saattaa tietoon, että pidän varmuusvarastoa leivän ja kauran osalta, jos sodan takia perusruoka meinaa torilta olla auttamattoman lopussa.
Ikävä puoli on todellakin tuo sota, iso osa tuottajista ja ammatinharjoittajista ovat kauempana sotimassa, kaupungin täytyy yrittää toimia vähemmällä määrällä tekijöitä. Silti oli ilo huomata, että asiat rullaavat, ruokaa on, töitä on ja yhteishenki on vieläkin olemassa. Yhteishenki, jossa vain kysyttäessä voiko auttaa jotenkin saa vastaukseksi miten voi auttaa.
Ja arvaa onko hitusen melkein liiankin mahtavaa, että kaupungintalon seinältä voi ja saa lukea pikaisesti mitä toivotaan ja tarvitaan, jos päättää haluta revetä auttamiseen!
Kotona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti