Muotihuumaa

Kevään ja kesän muotikohina käy kuumana! Muotinäytöksiä on käynnissä ympäri maailman ja katsojat saavat ihastella mitä upeimpia luomuksia. Pian selviää minkälaiset tyylisuuntaukset määrittävät kevään muodin. Odotan innolla!

Parissa muotinäytöksessä käyneenä tulin ajatelleeksi, että pukujen suunnittelijoiden on pakko olla miehiä. Voin nimittäin sanoa, että ei ole hauskaa yrittää rämpiä metsässä kokopitkän mekon kanssa jousipyssyllä saalista tähdäten. Käykööt suunnittelijat itse päivän verran metsässä nilkkapituisessa mekossa ja miettikööt sitten hetken aikaa voisiko sitä tehdä käytännöllisen ja silti kauniin metsästysasun.

Ja kyllä naisetkin ansaitsevat kauniita housuja, joita pukea päälleen. Ei sitä ihan aina hamosessa jaksa viilettää. Ainakaan tällainen tuulispää. Opinkohan ikinä käyttäytymään kuten paronittaren sopii... Sietää epäillä.

Yritä tässä nyt pysyä mukana...

Eriskummallista! En voi muuta sanoa! Eihän tässä ehdi kotona ollakaan, kun jo pitää laivaan astua. Tosin kotimaan puolesta.
Haluan silti purkaa miten yllätyksenä tuli jonkun ikävä vierailu Canteburyn suunnalla. Sen myötä tuli viesti, enkä valmistautua ehtinyt.... Hiukset laittamattomina sitä tuli sännättyä laivaan kuin mielipuoli ja laivastakin olisin jäänyt, jos olisin aamuäreänä huitonut kirjekyyhkyn sivuun ja mennyt vain hakkaamaan puita. Kirjekyyhky oli silti sinnikäs ja nokki päänahkaani repien hiussuortuvia siihen malliin, että pakkohan kirjerulla oli avata.

En minä sitä sano, hienoa on voida sotatilassa olevaa kotimaata auttaa. Naiselle pitäisi vain suoda aika sukia hiuksensa, eikö totta? Eipä ole silti monella muullakaan hauskaa, tiedän sen. Ei esimerkiksi käy kateeksi niitä rassukoita, jotka yrittävät selvittää sotkua, jossa pari aivotonta ja sen kultaisen miettimisen hetken väliin jättänyttä ovat puhuneet ja olleet sopimassa rauhaa ehdoilla, joita ei ole hyväksytytty läpi maan. Tietyissä lääneissä asiasta ei ole sitten oltu iloissaan, oikein missään kylläkään. Ja vaikuttaa sellainen kaupunkeihinkin... Kyllä sitä nyt mielipide pitää kysyä! Siinä oli lievä sisällissodan tai turhan riitelyn paikka jo melkein, mutta kenties puhti on ja pysyy vastapuolen selättämisessä, ei omien kanssa tappelemisessa.

Kotiinpaluu on ollut jotenkin hyvin erilaista nyt kun täällä on sota. Ihmisiä on vähemmän, jokaista tarvitaan ja moneen paikkaan. Pitäisi olla armeijassa, laivastossa, puolustamassa kaupunkia, hakata puita ja tuottaa tarvikkeita. Yksi ihminen kun ei pysty kaikkeen. Aktiivisten varassa asiat kaupungeissa pyörivät, niitäkin kaupungeissa vielä on, vaikka moni on sotimassa. Oli silti ilo huomata, että ne harvat, jotka eivät ole sotimassa ja pitävät kaupungista huolta tekevät sen samalla ilolla kuin ennenkin. Samalla tarmolla haluten apua, kysyen sitä, vetäen ihmisiä tekemiseen mukaan. Yksi puoli tekemisessä on se, että jaksaa aina tilaisuuden tullen mainita, mitä tarvitaan ja mitä pitäisi tehdä. Ihan koska yksi ihminen ei pysty tekemään kaikkea.

Tuntokirja kuulepa, rakastan Hastingsia kaupunkina ja asuinpaikkana. Ei tarvita kuin kapakkapyrähdys ja jo suunnitellaan, luodaan, tehdään, parannetaan ja asiat hoituvat. Ja hoituvat myös kirjekyyhkyn avustuksella, jos jotakuta ei kapakassa näy. Onhan se kaupunkina ollut silti kieltämättä paljon, surullisen paljon hiljaisempi kuin ennen matkaani Kalmarin Unionin suunnalle, ennen sotaa. Jaksan silti uskoa, että tilanne palautuu ja korjautuu. En voi kuin yrittää tehdä oman osani.

Soimaan itseäni siitä, että jätin hoitamatta asian... Olin lupautunut puolustamaan kaupunkia, mutta laivaan hypättyä unohdin ilmoittaa, etten olekaan käytettävissä, jos tarve vaatii. Enköhän sitten saanut pyynnön, jossa sanottiin, että nyt tarvittaisiin puolustamaan. En vain voi tehdä sitä laivasta... Koko sydämeni pohjasta toivon, että yhden päivän puolustus ei kaatunut siihen, että jätin ilmoittamatta typeryyttäni sen. Että asiat ovat pian taas hyvin ja tilalleni saadaan joku muu pyydetyksi. Opin tästäkin vain sen, että viestejä ei voisi koskaan lähettää liikaa, ja niitä pitäisi muistaa laittaa. Muistaa, varmuuden vuoksi. Tieto ei aina automaattisesti kulje, ei ainakaan ilman niitä.

Toivottavasti minua ei hirtetä kapakassa baaritiskiin taas kotiin palatessani...

Otin talteen tämmöisen lapun

Luin tänään Keltaiset Päivää -lehteä. Pitkästä aikaa, harvoin sitä tulee selattua paitsi joskus jos on tylsää ja joutuu odottamaan, hyvää laivalukemista esimerkiksi. Nyt oli hyvä syy lukea, ihan todella! Otin paperin talteen ja talletan sen tähän sivujen väliin, on se niin mainio juttu siitä miten Tanskan rehtori toimii edistyksellisellä ja ehkä vähän eriskummallisella tavalla. Tosin myönnän, että ehkä ainoa syy lukea juttu oli se, että haastateltavana oli rakas siskoni, onhan hän pahamainen ja nykyään rehtori Tanskassa. Pahamaineisuuden takia rakas ja pönkitän itseäni sillä, että hei, sentään mun sisko on ihan rehtori! Ei jokaisen sisko ole!

Mihin Tanskan yliopisto on menossa?

Tanskassa on kokeiltu uusimpien tietojen mukaan yllätyksellistä toimintatapaa yliopiston johtamisessa, jossa rehtori tiedottaa kirjeitse aktiivisiksi tietämiään opiskelijoita muutoksista. Se on saanut ihmiset hämmästyneinä puhumaan aiheesta. Yllätyskäänteinä on lisäksi ollut koko lukujärjestyksen äkillinen muuttaminen. Tiettävästi tunteja yllättäen lisättiin eikä aiempi suunnitelma sen viikon tunneista pätenyt.

Tanskan yliopiston rehtori Dellaca vom Blauberg puolustautuu haastattelussa kertoen oman näkökulmansa tapahtuneista.

"On totta että lähetin viestiä muutamalle aktiivisille opiskelijalle tuosta edellä mainitusta tapauksesta. Osittain siksi että muutos tuli näin nopealla aikataululla ja halusin kaikkien halukkaiden ehtivän samana iltana olevalle tunnille. Normaalistihan maanantaisin ei tunteja ole.

Ja samalla viestillä pahoittelin jo kerran luvattujen tuntien peruuntumista."

Hän painottaa silti luottavansa opiskelijoidensa omaan aktiivisuuteen, vaikka on erikoislaatuisella tavalla lähestynyt osaa oppilaista. Hänen mukaansa asiasta on tiedotettu samalla silti myös yliopiston ilmoitustaululla lukujärjestyksen vieressä, jota aktiiviset tai opiskelemaan juuri heränneet voivat lukea.

"Opiskelu on itsessään jo aktiivisuutta, mutta jos voin pienellä vaivalla edesauttaa porukkaa löytämään sen tunnin teen sen mielelläni. Se on niin opettajan kuin oppilaan etu mutta myös etu rehtorille. Tyytyväinen opettaja on helpomi saada uusille tunneille opettamaan. Täällä kuitenkin on rajallinen määrä niitä jotka voivat edes opettaa.".

Tilanteen poikkeuksellisuus yllätti rehtorin itsensäkin. Vieraileva opettaja muutti kuitenkin tilannetta ja loi tarpeen tarkastella tilannetta uudelleen.

"Saimme erään laivan mukana yhtä taitoa vaille täysinoppineen opettajan joka ilmoittautui halukkaaksi opettamaan. Päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja laittaa poikkeuksellisesti koko viikolle tunteja.

Ja sattumusten summana myös eräs merikapteeni lähestyi minua opetuksen puitteissa kertoen halukkuudestaan opettaa omalle miehistölleen perustaitoja merenkulusta, joten tällä viikolla meillä on poikkeusellisesti 2 tuntia jokaisena päivänä."

Nykyinen Tanskan rehtori on hakenut inspiraatiota toimintaansa maailmalta. Käytyään muun muassa Ruotsissa, Ranskassa sekä Venäjällä hän silti mainitsee suurimmaksi esikuvakseen rehtorina Englannissa, Sussexin läänissä toimivan Metis:in, jonka kellontarkkuus tuntien avaamisessa oli tehnyt suuren vaikutuksen. Myös muu toimintatapa jäi rehtori vom Blaubergin mieleen, ja sitä kaikkea hän on yrittänyt tuoda virkansa mukana Tanskan yliopiston toimintaan.

"Vähän samaa tyyliä olen yrittänyt kehitellä Tanskassa. Mittakaava on tosin aivan toista luokkaa mutta periaate on se, että oppilaailla on viikko aikaa toivoa oppitunteja. Loppuviikosta teen lukujärjestyksen ja viikonlopun ajan opettajilla on aikaa ilmoittaa halukkuuntensa opettamaan.

Vähäisen väkimäärän vuoksi tunteja on vain kolmena päivänä viikossa koska kaivoksille ja pelloille pitää saada myös ihmisiä."

Toimintatapa on kuitenkin saanut enemmän kiitosta kuin moitteita. Suoraa negatiivista palautetta rehtori vom Blauberg ei sanojensa mukaan ole saanut, mutta muutama ihminen on kiittänyt muutoksista.

Onko kyyhkyspaisti uusi muotiruoka?

Tiedätkö, Tuntokirja, toisinaan mietin mitä järkeä kirjekyyhkyjä on edes kouluttaa. Tuntuu nimittäin... että kirjeenvaihto on ehkä jopa kuolemassa. Huomaan ikävöiväni aikoja, jolloin se oli hyvä, paljon käytössä oleva keino jakaa informaatiota. Aikaa, jolloin kirjeitä lähetettiin mieluummin liikaa ja vähän turhastakin kuin liian vähän. Verrattuna torilla huuteluun (forum) kirjeet ovat monasti kätevämpi tapa jakaa sellainen tieto, joka koskee jotakuta tiettyä, varmempi keino, sillä kirje hyvin koulutetulla kyyhkyllä löytää perille, torilla ei välttämättä tule seisottua oikeaan aikaan, saati vielä jos on väärän maan torilla.

Toki kirjeitä vieläkin kirjoitetaan. Jos joku ei ole tavernassa ja on todella tärkeää asiaa, sitten ehkä kirjoitetaan se kirje. Välillä huomaan jopa pelästyväni, että mitä, kirjekyyhky! Postia! Sitten ihmettelen kaksi päivää sellaista tilannetta ennen kuin uskallan edes avata mokoman...

Kirjeitä miettiessäni asetin itselleni tavalliseen tapaani muutaman kysymyksen. Kenen on soveliasta kirjoittaa kirje ja kenelle? Kenen täytyisi kirjoittaa kirje kursailematta, miksi, millaisessa tilanteessa? Mitä kirjeen pitäisi sisältää? Kuka ei saa kirjoittaa, mitä ei saa kirjoittaa, mitä kirje ei saa sisältää?

Hetken pyöriteltyäni kysymyksiä ensimmäisenä ajattelin, että sehän on mitä mahtavin väline lujittaa, pitää yllä ja parantaa ystävyyssuhteita, huoltaa välejä kontakteihin. Eli jokainen, joka haluaa kuulla mitä toiselle kuuluu on oikeutettu kirjoittamaan ja lähettämään kirjeen. Kirjeen, joka voi sisältää jotain vapaamuotoisen kuulumistenkyselyn tai tarkemmin laadittujen kysymysten, oletusten tai vastausten kirjosta mitä tahansa.

Kenen sitten täytyy, ehdottomasti täytyy kirjoittaa kirje? Kenties sellaisten virkaa hoitavien tai jossain toiminnassa aktiivisesti mukana olevien, joiden olisi kohteliasta jakaa tietoa tasaisesti, väliaikatietoa, lopullista tietoa, pitää ajan tasalla kaikki ne, joille asia kuuluu tai jotka toiminnassa ovat mukana. Vähintään tilanteessa, jossa torilla huutelu on edes pikkuisen epävarma keino saada tieto perille kaikille niille, joiden se olisi hyvä lukea.

Tiedätkö Tuntokirja, mielestäni on jopa mahdotonta tehdä sellainen kirje, joka sisältää jotain, mitä ei saisi. Tosin eiväthän kaikki ihmiset omaa kohteliaita tapoja. Kirjeitä vain... jos niitä ei vain kirjoita vihastuksissaan niin se ehkä auttaa jo karsimaan asiattomuudet. Kirjeessä tulisi olla tervehdys, allekirjoitus. Siinä ei tulisi olla ruokottomuuksia. Miksi siis on niin vaikeaa kirjoittaa kirjeitä?

Kyllähän minä ymmärrän, että kyyhkyjen kouluttaminen kunnollisiksi kirjekyyhkyiksi vie aina oman aikansa. Mutta sehän on hauskaa puuhaa! Kyyhkyt eivät huuda, räyhää, temppuile, oppivat vain, oppivat jos oppivat, jos eivät niin niistä voi tehdä paistin. Ehkä se kouluttamisen aikaavievyys tekee sen, että vähäisiä kirjekyyhkyjä haluaa herkemmin säästää tilanteeseen, kun on aivan pakko lähettää kirje. En tiedä, koska minusta on mukavaa viettää joka ilta hetki ennen nukkumaanmenoa kyyhkyslakassa höpötellen lintusille ja katsoen, että syönkö huomenna kyyhkyspaistia vaiko en.

Höpsösti mietin tempausta, jossa kolmen kuukauden aikana kerran viikossa jokainen kirjoittaisi kirjeen, turhanpäiväisen tai ei, mutta kirjoittaisi. Jokaisella viikolla eri ihmiselle. Hmm... Tuohan oli hauska idea! Minä rupean tekemään noin, kolmen kuukauden ajan!

Kenen taas ei tulisi kirjoittaa kirjettä? Ihmisen, joka tuntee sillä hetkellä olevansa turhan vihainen.

Tönö pääsi pölyyntymään, mutta viimeinkin!

Hiphei! Tuntokirja! Hiphei! Ymmärrätkö miten mahtavaa on monien päivien jälkeen, jotka olen viettänyt laivan kannella tähystäen joko pian kotisatama näkyy, olla viimeinkin kotona!

Olen kotona! Kotona! Ja sen huomasin heti! En tarvinnut kuin pikaisen reissun paikalliseen tavernaan, kun jo oli selvillä,  että viisainta on vaihtaa toisen sikalan tilalle kaurapelto, syödä lihaa minkä jaksaa, syödä nimenomaan kapakassa, saada tietoonsa, että lihaa ostetaan sen verran kuin sitä jaksaa tehdä ja saattaa tietoon, että pidän varmuusvarastoa leivän ja kauran osalta, jos sodan takia perusruoka meinaa torilta olla auttamattoman lopussa.

Ikävä puoli on todellakin tuo sota, iso osa tuottajista ja ammatinharjoittajista ovat kauempana sotimassa, kaupungin täytyy yrittää toimia vähemmällä määrällä tekijöitä. Silti oli ilo huomata, että asiat rullaavat, ruokaa on, töitä on ja yhteishenki on vieläkin olemassa. Yhteishenki, jossa vain kysyttäessä voiko auttaa jotenkin saa vastaukseksi miten voi auttaa.

Ja arvaa onko hitusen melkein liiankin mahtavaa, että kaupungintalon seinältä voi ja saa lukea pikaisesti mitä toivotaan ja tarvitaan, jos päättää haluta revetä auttamiseen!

Kotona!