Peili.

Rakas Tuntokirja, en ymmärrä miehiä. Ja minusta tuntuu, että miehet eivät ymmärrä naisia. Phobia onnistui välttämään riidan, kyllä. Keksi yhden hyvän ominaisuuden. Hän ei vain ihan käsittänyt, että naisena en ymmärrä, jos kirjepinon takaa murahtaa äkkiä vain yhden sanan. "Toimintatavat". Niin että mitä? Mitkä toimintatavat? Tapani leipoa leipää ja sotkea koko kyökki ja vaatteet jauhoilla? Tapani sanoa suoraan? Tapani käyttää kättä pidempää, jos haluan paukuttaa jotain jonkun päähän? Tapani yrittää opetella olemaan joka päivä vähän oikeudenmukaisempi ja reilumpi? Tapani näyttää kieltä?

Miehet kyllä hankaloittavat naisten elämää hurjasti. Pakko sanoa.

Mutta ehkä avioliittokin on matka, jonka aikana on tehtävä yhteistyötä niillä eväillä, mitkä on olemassa. Hyväksyä toisen luonteenpiirteet ja tulla niiden kanssa toimeen. Avioliitto ei ainakaan toimi, ellei uskalla edes kysyä asioita suoraan. Onneksi uskallan, vaikka vastauksia en aina ymmärräkään. Ehkä avioliitto on pienoiskoossa oleva ihmisporukka. Yhteistyö on tärkeää aina, kun ihmisten kanssa tekemisissä on. Sellainen yhdessä suunnitteleminen, tehtävien jakaminen, yhteen hiileen puhaltaminen ja tekeminen.

Minulle on ollut ihanan virkistävää se, että olen voinut olla tapaamisissa, joissa on Rojalistien jäseniä. Kokoonnumme välillä puhumaan ja tuumailemaan yhdessä, jokainen omia reittejään tapaamisiin löytää. On ollut niin ihanaa, että kenenkään menneisyyttä siinä porukassa ei katsella, keskitytään vain nykypäivään ja jokainen kehuu ja kannustaa toisia aidosti ja sitä tarkoittaen. Mitä erilaisimmat ihmiset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja tulevat toimeen. Se on jotain, mikä saa minut melkein kyyneliin nyt, onnesta.

Ihmiset tulevat toimeen ja voivat tehdä yhdessä, kun katsovat pienten asioiden sijaan suuria ja jaksavat joka aamu herätessään kertoa itselleen parilla sanalla miksi tänäänkin olisi hauskaa olla kohtelias ja toiset huomioon ottava. Jokainen saa tehtyä maailmaa paremmaksi omalta osaltaan aloittaen sen heti aamusta yrittäen tehdä itsestään paremman sinä päivänä.

Lujaa tekoa vai lujapäinen, kumpaakin ehkä?

Minulla ja perhelääkärillämme on kyllä hyvin erilainen ajatus joistakin asioista. Hän kielsi minulta ratsastamisen vedoten siunattuun tilaani sanoen, ettei se ole hyväksi lapselle tai turvallista. Minähän hermostuin moisesta väitteestä ja tokaisin, että kyllä minun lapseni on hyvä tottua ratsun selässä olemiseen jo vatsassa ollessaan! Lääkäri ymmärsi minun olevan tosissani sen suhteen, etten aio ratsastamista jättää ja yritti vedota minuun vielä, että käyttäisin edes satulaa, mieluiten naisten sellaista ja hiljentäisin vauhtia enkä viilettäisi kuin tuulispää entiseen malliin.

Pah sanon minä! Lapsi on minun ja Phobian eikä ihan vähästä säikähdä, mikäli vanhempiinsa tulee! Jos nyt sattuisin putoamaan ratsun selästä niin tuskinpa lapsi siitäkään kuoliaaksi pelästyy, sen verran lujaa tekoa meidän lapsemme on aivan taatusti.

Toivon... Toivon, että lapsi perii isältään rauhallisuutta, kykyä olla diplomaattinen ja ystävällinen ja vakaa kuin kallio. Sateen jälkeen kyllä ehkä hieman liukas, mutta jykevä, järkkymätön ja vakaa siitä huolimatta. Minulta lapsi voisi periä... niin... tuota. Mitä hyviä puolia minulla olikaan... hmm... Täytyy varmaan kysyä Phobialta. Hän ehkä keksii edes yhden, jos ei muun takia niin välttääkseen riidan.

Lääkärin kiusaksi voisinkin tästä hypätä hevosen selkään ja katsoa kuinka lujaa hevonen voi juosta, kun sitä tarpeeksi hoputtaa. Voisin kiusallani ratsastaa lääkärin tönön ohi ja näyttää ohi mennessäni kieltä.

Miten käyttää sarvia?

Rakas Tuntokirja, vihaan pässinpäitä! Vihaan sellaisia päkäpääpässinpäitä, jotka juoksevat sarvet edellä puskien laumansa tahdolla läpi aidan unohtaen. Sekä myös sen, että silmillä voisi juostessaan katsoa, huomata ne, jotka ovat laumasta ulkona ja silti tarvitsevat turvallista niittyä syödäkseen.

Sellaiset päkäpässit unohtavat aina muut, haluavat vain omaa hupia. Onhan se hauskaa tehdä mitä mieli milloinkin lystää. Kaukana on sellaisten sarvipäiden kanssa tilanne, jossa käyttäisivät sarviaan hyvään ja toisten, ehkä jopa heikompien auttamiseen. Vain oma lauma merkitsee. Se on surullista. Myönnän, että oma lauma on aina oma lauma, tärkeä, mutta yhtä suuri painoarvo pitäisi antaa jokaiselle niityllä ruokailevalle eikä rikkoa aitaa ja turvallisuutta. Ihan miten lystää. Vain koska se huvittaa. 

Onko se sitten se ideakin, että ulkopuolisista kukaan, joka ei kuulu laumaan, ei voi samalla niityllä saada elantoaan tai voida hyvin, kun päkäpääpässit sanelevat mistä kohtaa saa syödä ja milloin. Tuntokirja puran vielä kerran: surullista. 

Yllätin itseni ikävöimästä

Tulin muistelleeksi menneitä tässä. Aikaa jolloin asuin Suomessa. En ikävöi sinne, mutta ikävöin sieltä jotain. Ikävöin sitä aikaa, kun olin mukana kummitoiminnassa. Viihdyin sen touhun parissa täydellä sydämellä. Välillä kyllä menetin hermoni, jos kummit jättivät ilmoittamatta epäaktiivisuudestaan, mutta se asia hoitui sillä, että seurasin itse kummien aktiivisuutta ja laittelin viestejä perään, jätin laittamatta uusia kummitettavia, jos näytti, että joku ei meinaa olla virkeä eikä tee auta virkistymään.

Siinä samalla kun sai paimentaa kummien ryhmää sain itsekin neuvoa uusia tulokkaita. Se oli antoisaa puuhaa! Olen kai ihminen, jolla täytyy olla kaikenlaista tekemistä tai tylsyys alkaa syömään sisältä. Hermojen menettäminen on hyvä asia välillä, koska sitten kun asiat järjestyvät ja sujuvat voi huokaista ja syvään. Kaikenlaisia tuntemuksia tarvitaan, ne täytyy vain osata pitää tasapainossa. Silti ei saa tinkiä siitä, että asiat hoituvat. Sellainen sopii minulle.

Täytyy kyllä myöntää, että nykytilassa olevaan Suomeen en haluaisi Suurkummiksi takaisin. Minusta ei olisi hauskaa edes ajatella mainoskampanjaa ja uusia paimennettavia tilanteessa, jossa perusruoka on niin törkeän hintaista, että on täyttä sinnittelyä selvitä alussa edes hengissä... Muusta ilmapiiristä en sano yhtään mitään. Ja onhan se seutu nykyään niin rauhatontakin, että eihän sinne toivo uusia syntyvän. Voi voi...

Onneksi keksin aina uutta tekemistä eikä tekeminen minulta ikinä lopu. Silti kyllä on pakko myöntää, että kaipaan todella paljon kummitoimintaa ja Suurkummina olemista. Elämä kuljettaa...