Maallisen rakkauden kirot

Suomea on kuohuttanut kirkon osalta erään munkin piittaamattomuus. Kenties se on ehkä väärä sana, sillä rakkaudelle ei aina mitään voi. Munkille ainoa rakkaus pitäisi olla silti Korkeampi voima, Jumala, ei nainen. Niin hän on aikanaan valassaan vannonut ja sen lausuessaan hyväksynyt säännöt luostarinjäsenyydestä, jossa tavoiteltavaa on täysin antaa itsensä Jumalalle, olla Hänelle varattuna.

Toivotan tuolle kihlaparille onnea, Jaakkimille ja Eleonooralle, tietäen että iso osa pitää nyt Eleonooraa noitana, joka on lumonnut hartaan kirkon miehen ja osa ajattelee Jaakkimia heikkona uskossaan. Sääliksi käy myös apotti Juhanaa, jonka tulee miettiä miten menetellä. Muualla maailmassa on hyvin tarkkaa, että munkit eivät mene naimisiin. Ikinä. Eivät edes kihloihin. Sitä ajatellessa on vaikeaa kuvitella yhtäkään pastoria, joka avioliiton tulisi siunaamaan. Rakkauden ymmärrän, mutta tiedän myös sen, että kun on päätöksen jumalantiestä aikanaan valinnut niin maallisen rakkauden ei pitäisi valaa horjuttaa. Lähimmäistä voi ja täytyy rakastaa aina, vaan valansa rikkova munkki... sääntöjä rikkova munkki... Onko mitään yhtä surullista? Pari on nyt kenties  tuomittu ikuiseen kirkonvihaan. Pienemmälläkin hinnalla voisi rakastaa toista.

Oma mielipiteeni on, että tuo on räikeää kirkkoa päin nauramista sanoen, että voi tehdä mitä haluaa, uhmakkaasti. Jos ei kykene rakastamaan maallisesti silti kunnioittaen munkkisvalaansa niin sietäisi rukoilla usean päivän ajan saadakseen itsensä taas kokoon. On uskonnollista heikkoutta luopua jostain, jolle on lupautunut vain maallisen takia. Näin puhun, vaikka en ole itse ikinä kirkon toimissa ollut kuin uskovana, joka on pyytänyt kasteen ja avioliiton siunaamisen. Puhun, sillä itse tiedostin heti, että haluan vielä löytää kumppanin. Jos olisin ajatellut toisin olisin vannonut nunnasvalan. Jokainen nunna ja munkki valaa vannoessaan tietävät mihin ryhtyvät ja sillä hetkellä tietävät, että heille on vain yksi kumppani: Jumala. Mikäli maallisuus pääsee asiaa tällä tavalla sekoittamaan niin uskon lujuus on ollut heikkoa ja siitä tulee sanktionsa saada. Kirkon ei tule sellaista hyväksyä.

Kirkon tulee sanoa suoraan, että uskostaan ja valastaan herkästi luopuvat ovat kirkon vihan piirissä eikä avioliittoa siunaa kukaan. Tai enää kirkon toimintoihin hyväksy. Sanoa suoraan, että viesti valan rikkomisesta lähtee myös naapurimaihin ja jokaiselle pastorille, jonka maassa väärällä tavalla kihlautunut pari vihille aikoo.

Muutama vahva sana

Itsekkyys, ahneus, juonittelu, kataluus, eripuran lietsominen, ylimielisyys, toisten maahan polkeminen...

Siinä on jokunen vahva ja inhottava sana. Jo niiden kirjoittaminen saa mieleni synkeäksi. Olo tuntuu painavalta ja raskaalta. Vielä raskaammaksi mieli muuttuu, kun tiedän miten tuollaiset asenteet ja teot vaikuttavat laajalti jokaiseen asukkaaseen, heidän hyvinvointiinsa, jaksamiseensa ja viihtyvyyteensä.

Itsekkyys ei rakenna mitään, se hajottaa. Ahneus antaa yhdelle tai muutamalle kaiken mitä he haluavat ja muut, hyväntahtoiset ihmiset kärsivät. Juonittelu saa asukkaat olemaan varpaillaan, varuillaan koko ajan selkänsä taakse vilkuillen varmistaakseen olevansa edes jokseenkin turvassa. Kataluus saa pelkäämään päivästä toiseen sitä hetkeä, jolloin puukko isketään selkään ja pelkäävä ihminen ei uskalla toimia. Eripuraa lietsottaessa ihmiset joutuvat entistä kauemmas toisistaan, kauemmas yhteistyöstä, pitääkseen huolta vain itsestään, selvitäkseen yksin. Ylimielisyys on ihana tunne vain ylimieliselle itselleen, joskin hitaasti kalvava ja sisintä tappava, saaden silti sivulliset surullisiksi ja onnettomiksi päivästä toiseen. Kun ihmiselle ei ole kuin oma etu, hän surutta ja armotta polkee toisia maahan, raivaa kaiken pois tieltään unohtaen, että jokaisella olisi oikeus olla onnellinen.

Onnellisuus. Onko siihen kaikilla oikeus? Tai haluammeko, että kaikki voivat olla onnellisia? Ansaitseeko jokainen onnea?

Ehkä tärkeintä on miettiä sitä, että onko todella itse onnellinen, jos tavoittelee kerta toisensa jälkeen jotain. Oli se sitten tietty summa rahaa, jokin tietty virka, tietty vaateparsi, tietty projekti, jonka haluaa tehdä. Kun sen mitä haluaa on saavuttanut onko sitten tyytyväinen? Tuskin, sillä aina on täytettävä haluamisen tyhjiö jollain ja haluttava jotain uutta. Ihmisellä on tarve haluta aina jotain. Se on luonnollista. Vaan onnellisuus on hassu juttu. Se ei kulu, se ei lopu tai katoa, jos kanssaihminen on onnellinen myös. Kun näkee kanssaihmisten olevan onnellisia ja voivan hyvin se tuo iloa ja onnea itsellekin. Se on tarpeeksi. Silloin ymmärtää pärjäävänsä vähän vähemmälläkin. Se on kestävää onnea hetkellisen onnentunteen sijasta, joka taas katoaa heti, kun on taas aika tavoitella jotain uutta.

Yksilön itsekkyys ja ahneus tuhoaa kaupunkeja ja läänejä.

Miksi minä teen tätä?

Tässä taas matkustellessa ja pitkin Ranskaa ja muita mantuja kävellessä olen tullut miettineeksi, että mikä ihme minut saa aina reissuun lähtemään. Matkalla ollessani sitä kaipaa aina kotiin, tekemään jotain hyödyllistä. Olla taas rakentamassa ja auttamassa kaupunkia. Sitä tulee mietittyä usein, että mitenköhän hastingslaiset kaverit voivat ja onko kaikki hyvin siellä. Ruokaa tarpeeksi, töitä tarjolla, hinnat kohtuullisia. Miten ihmiset voivat? Ja silti aina kun pääsen kotiin niin hetken aikaa siellä olen ja huomaan pian sanovani jo taas "kyllä!" jos minulle matkaa ehdotetaan.

Olenko jotenkin levoton luonne? Tai ehkä koukussa koti-ikävän tunteeseen? Jotain minun on silti matkoilta saatava, en minä niitä muuten kaiketi tekisi. On se kyllä avartavaa nähdä uusia paikkoja. Jutella erilaisten ihmisten kanssa. Hienoa on aina huomata erilaisten kaupunkien ja läänien toimintatapoja. Joskus ne poikkeavat täysin kotipaikkani tavoista. Ja onpahan minulla aina kerrottavana tarina jos toinenkin kapakassa, kun aina lopulta Hastingsiin pääsen takaisin! Kai se on vähän sitäkin, että kyllä sitä vaihtelua kaipaa päivästä toiseen peltojen ja puumetsän välin seilaamisessa.

Toisinaan olen miettinyt, että tämä matkustelu häiritsee pahasti sitä, että joskus hankkisin sivistystä. Paronittaren olisi ehkä sopivaa olla ihan virkamies, kenties valtion hommissa. Opiskella alaansa liittyvät taidot ja istua kopperossaan tekemässä tylsiä töitä. Hyväpalkkaisia, mutta tylsiä. Opettajanakin sitä tienaisi sitten enemmän. Vaan enpä osaa kuvitella itseäni virkamiehenä papereita pyörittelemässä. En taida kovin ahkerasti siis vieläkään tehdä mitään sen sellaisen eteen ja jatkan matkustelua. Elinkustannuksetkin kun nousisivat, kun täytyisi pitää statusta yllä. Tällainen peltotyöläinen ja teurastaja, kun virkamieheksi ryhtyis... Kyllähän sitä vähän sivistyneemmän ison jehun pitää syödäkin sen mukaisesti! Pah, sanon minä.

Taidan pysyä tällaisena matkustelijana, jolla on aina uutta kerrottavaa eikä koskaan tylsää. Koti-ikävä usein, mutta ainakin on mahtavaa, kun ei tiedä mitä seuraavalla viikolla tapahtuu! Tai edes huomenna!