Se kaunis päivä

Pohdin jo sitä kaunista päivää, kun pääsen kotiin Hastingsiin. Ihan ensimmäisenä valmistan lihaa ja myyn kauraa läjän kaupungintalolle. Jatkossa yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä puumetsällä, käyn opiskelemassa sopivan tunnin ollessa lukujärjestyksessä... Päivinä, jolloin opiskelen voisin opiskelurahaa hankkia kaivoksilta ja hyödyttää lääniä sielläkin työskennellessä. Muutoin keskityn puun hakkuuseen.

Matkustelu saa jäädä hetkeksi. Syytä sitä olisi kotonakin joskus olla. Armeijaan voisin ehkä liittyä, ehkä tulevaisuudessa harkitsen siitä ihan uraa itselleni. Aika sen näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ihan ensimmäiseksi pitäisi päästä takaisin kotiin. Kirjeitä olen saanut kotopuolesta ja kuulemma minua ikävöidään sinne samoin kuin minä ikävöin kovasti jo takaisin.

Ylitsevuotavat kirstut

Voi herranjestas sentään! Tekisi mieli huutaa ja raivota tietyntyyppisille ihmisille. Ei voi olla mahdottoman katastrofaalista tai vaikeaa, että jos varoja löytyy niin pienillä teoilla auttaisi uudempia kyläläisiä. Voisi palkata pellolleen ilman taitoja ja hyväksyä pienemmän tuoton. Pari ropoa sinne tai tänne... Voisi myös pienillä teoillaan taata edullista perusruokaa torille tai auttaa uudempia sponsoroimalla edullisempia taitoruokia.

Eikä siinä vielä mitään, ettei edes pelloille voi palkkailla ilman taitoja uusia tukeakseen pienen pienellä teolla, mutta kun ei mitään voi tehdä yhteisen hyvän eteen! Ei voi hakata puuta, matkustaa kaupungista kaupunkiin viemään ja ostamaan tarvittavaa, kaivoksillekin joutaa vain, jos ehtii tekemään täydellisen päivän hyvällä palkalla... Hohhoijaa sanon minä!

Mitä ihmettä ihmiset rahakirstujensa päällä istuvat? Eikä siltä istumiselta liikahda metriäkään ilman kunnon palkkaa. Kaikesta pitäisi saada vähintään se 20 markkaa... Noin Suomessa. Laivastossa ei voi olla ellei siinä tienaa, ei armeijassa, ei hoitaa puolustusta ei mitään... Ihan kuin maan puolustaminen ja laivastoon ja armeijaan kuuluminen ei olisi kunnia-asia, jonka kokee omakseen vaan jotain, johon raahaudutaan väkisin ja vain, jos ei jää pätkääkään tappiolle ja tienaa sillä.

Ihmisten täytyisi alkaa miettimään mitä on yhteinen hyvä. Ei se pelkkä oma hyvä. Yhteinen hyvä! Tukea heikompaa, auttaa toisiaan ja auttaa etenkin omaa maataan ja kaupunkiaan. Enpä voi sanoa muuta kuin että onneksi en asu Suomessa. Etäältä seuraavana menetän hermoni jo muutenkin ihmisten sokeuteen ja haluttomuuteen työstää kotipaikkaansa paremmaksi paikaksi elää ja asua.

Ainakaan vihannespellolle ei ole mitään tarvetta palkata täysillä taidoilla, ikinä. Eikä teurastukseen. Muussa sitten ottaakin hieman tuottotappiota, mutta varakkaammilta ei se olisi ehkä liikaa vaadittu. Pormestariltakin voisi kysyä, että mitä hän suosittelee. Raumalla ehkä puiden hakkuu, tai että vehnäpellolliset pitäisivät peltojaan kesannolla hetken, kunnes vehnät ja jauhot alkavat liikkumaan. Hölmöä toimintaa on kyllä jokaiselta pellon omistajalta turhaan palkata työntekijöitä ja tuottaa jotain, mikä seisoo tai ammatti-ihmisiltä kuten mylläreiltä tuottaa jauhoa tai leipureilta tehdä leipää, jotka eivät mene kaupaksi ja leivän hintatason ollessa kalliimpi kuin kahden kauran. Peltoja ei ole pakko pitää koko ajan tuottamassa tai ammattiaan harjoittaa. Lievää torifiksuutta haluaisin nähdä välillä.

Näihin sanoihin.... Lähden hakkaamaan päätäni seinään.

Siellä missä pippurit kasvavat

2. päivä kesäkuuta varmistui se, että minulle on myönnetty kansalaisuuden poisto. En ole enää Suomen kansalainen ja sain siitä vielä hienon kirjekäärönkin tänne, missä nyt olen, jossain, missä pippuri kasvaa. 

Täten olen siis englantilainen. Täysin, puhtaasti, rehdisti ja suoraan. Hyvästi Suomi, vaikka kieltä en unohda koskaan enkä sen kauneutta unohda. 

Ikävä ei tule alituista taistelua ja sitä, että nykyään ei Suomessa voida edes kuninkaanvaaleja hoitaa kunnolla. Kerrasta ja ilman taktikointia. Muuttamatta sääntöjä välissä ja koko ajan eikä sana jäävi tarkoita enää kenellekään siellä mitään.

Myönnän, olen katkera. Tai turhautunut. Tai ehkä suhteellisen vihastunut. 

On silti kestämätön ajatus, että Suomen kuninkaanvaalit ovat yksi täysi farssi. Jossa mietitään pitkään ketkä saavat äänestää. Säännöt julkistetaan, niitä muutellaan ja kesken vaalien vielä tapellaan siitä, että pitää sääntöjä muuttaa, hylätä ääniä, tehdä asiat ihan eri tavalla kuin mitä vaalit julkistettua on ilmi tuotu. Eikä äänen ääntäkään uskalla antaa taktikoimatta, temppuilematta ja kieroilematta. 

Kuka hyvänsä Suomeen kuninkaaksi valitaan hän tulee saamaan sellaiset paskaryöpyt niskaansa vihaiselta ihmislaumalta, etten jaksaisi edes ajatella. En ainakaan haluaisi ajatella sitä, miten lopulta virassa on kuningas, joka ei voi tehdä mitään oikein. Huutoa ja napinaa tulee oikealta tai vasemmalta tai pahimmillaan kaikista ilmansuunnista. Kuninkaan tulisi olla Suomen suurdiplomaatti, ahkera, aktiivinen, mutta rauhallinen. Ihminen, joka ei herätä kuumia tunteita Suomen kansalaisissa eikä ulkomailla. Joku, joka voi taata rauhaa. Nyt virasta on tehty pelkkä vitsi, titteli. Ollapa kuningas vain sellaisena olemisen ilosta. 

Suoraan sanoen minua sylettää Suomen nykymeno. Kaikki pitää taktikoida, kieroilla tai jos suunnitelma vuotaa niin täytyy sitten jälkikäteen ja ohessa vähän temppuilla. Eikö jatkossa olisi vain helpointa tehdä vaalilautakunta, muutamasta valitusta, jotka äänestävät jokaisen kaikkiin virkoihin, keskenään. Ettei tarvitse enää käydä läpi uskomattomia pelleilyjä ja naurettavia temppuiluja? Eikä kellään ole mitään kunniaa, arvoja tai periaatteita enää. Millään ei ole enää mitään arvoa...

Odotan päivää, että pääsen kotiin Englantiin tältä matkaltani, jonka myötä olen nyt siellä missä pippuri kasvaa. Nyt vielä jonkin aikaa aika menee täällä joko puita hakaten tai kierrellen, laivoja odotellessa. 

Kesä.

Kesä on saapunut. Sen huomaa siitä, että ihmiset hoitavat peltojaan ahkerasti, onhan työläin aika vuodesta, työläin ennen syysajan kynnyksellä olevaa sadonkorjuuta. Pieni osa taas palkkaa suosiolla muita täksi ajaksi ja aktivoituvat talvihorroksestaan, mutta se ei riitä paikkaamaan muiden hiljaiseloa. Torillakaan ei enää tapaa oikein ketään.

Harva aktivoituu kesällä ja nukkuvat sitten syksyllä. Osa ei ole ikinä aktiivinen, mutta kesällä sitäkin vähemmän. Räksyttää jaksaa ja ehtii, muuhun ei sitten olekaan aikaa.

Päätin itsekin kokeilla. Kesälomailua. Tein helpottavia päätöksiä. Olen pyytänyt eroa jokaisesta järjestöstä johon kuulun. Kummitoiminnasta, Rojalisteista... Viimeisenä erokirjeenä lähti Suomen kreiville viestiä hakemuksen muodossa, että neuvosto käsittelisi hakemukseni kansalaisuuden poistamiseksi. Suomen kansalaisuudella en tee mitään, sen voi huoletta poistaa. Mielestäni tarpeeksi painava syy sen poistamiselle on ihmisen oma pyyntö.

Syksyllä, jos huvittaa, voin vaikka hakea ja liittyä uudestaan järjestöihin. Jos sattuu huvittamaan enkä enää haluakaan tehdä täyttä pesäeroa Suomeen. Suomeen voin myös mennä käymään, muuttaa jopa ja anoa kansalaisuutta neuvostolta, jos asia tulee ajankohtaiseksi. En ole tehnyt mitään radikaalia tai loputonta, päättänyt vain ottaa loman ja pestä käteni Suomen asioista tyystin, rehdisti ja suoraan. Mitä minä niihin puutun, kun en enää koe edes olevani suomalainen.

Kesä on tullut. Harmillisesti en näe Suomen kaunista suvea, hyvä jos tältä matkaltani ehdin näkemään edes vilauksen kesästä Hastingsissa. Sen vain tiedän, että täällä hellesäitä pidellessä kaukana Suomesta ja Englannista en ihan heti Suomeen asti ole menemässä. Kotiin Hastingsiin kun pääsen niin tuskin ihan heti liikun, ehkä syksyllä, ehkä en. Suomeen tuskin lähivuosina...